Tasan kuukauden päästä olen jälleen Suomessa. Jotta ei olisi liian surullista lähteä, aloin miettiä asioita, joita kaipaan Suomesta. Kieltämättä kaukana oleminen opettaa arvostamaan kotimaan hyviä puolia:
1. Rehellisyys. Kaikissa maissa on kaikenlaisia ihmisiä ja niin edelleen, mutta Argentiinaan verrattuna Suomessa on huomattavan harvinaista, että joku tahallisesti valehtelee päin naamaa, yrittää huijata tai lupaa jotain, mitä hänellä ei ole aikomustakaan toteuttaa. Erittäin tavallista täällä on esimerkiksi sanoa tulevansa jonnekin ja olla sitten koskaan ilmestymättä paikalle. Mukavaa olla kohta paikassa, jossa ei tarvitse koko ajan miettiä, voiko toisen sanaan luottaa.
2. Naisten asema. Kaipaan tulemista kohdelluksi tasavertaisena ihmisenä. Argentiina on moniin muihin Latinalaisen Amerikan maihin verrattuna vähämachoinen paikka, jossa esimerkiksi kaduilla naisten perään huutelu on melko harvinaista, vaikka sitäkin välillä tietysti tapahtuu. Feministinen liike on suuri ja voimakas. Vaikka tasa-arvo ei Suomessakaan ole läheskään valmis, täällä on saanut huomata, kuinka paljon pitemmällä siinä silti ollaan Argentiinaan verrattuna. Suomessa ei useimmiten tarvitse ajatellakaan olevansa nainen. Täällä joku on koko ajan muistuttamassa siitä. ”Mene ensin ovesta sisään, koska olet nainen.” ”Et voi mennä kotiin yksin tähän aikaan, koska olet nainen.” Holhoamiseen on syynsä. Lähes aina kun television avaa, siellä kerrotaan jostain tytöstä, joka on kadonnut tai löytynyt kuolleena. Naisiin kohdistuva väkivalta on todella yleistä, naisilla on huonommat mahdollisuudet työelämässä ja abortti on edelleen laiton. Itsenäiseen kulkemiseen ja elämiseen tottuneelle ihmiselle hyvää tarkoittava suojeleminen tuntuu silti usein yliholhoavalta: ”Anna kun minä autan ja saatan sinut kotiin ja kannan tavarasi ja selvitän tämän bussiaikataulunkin, kun et sinä pieni tyttö ilman minun apuani pärjää”.
Puhetapa on erittäin suora täällä. Lähes jokainen tapaamani uusi miespuolinen henkilö kokee ensitehtäväkseen alkaa udella kummista pidän enemmän, argentiinalaisista vai suomalaisista miehistä ja ”pidätkö sellaisista kuin minä?”. Alussa kesti oppia, että ”ei” täytyy täällä sanoa todella painokkaasti ja monta kertaa, jos haluaa että se uskotaan. Muuten joku saattaa hyökätä saman tien kimppuun. Yökerhossa olen ollut vain kerran ja sen perusteella ei toisen kerran meneminen ole kauheasti houkuttanut, niin epämiellyttävää vieraiden miesten jatkuva tanssimaanrepiminen ja lääppiminen oli.
3. Itsenäisyys. Suomessa osataan hyvin nuorena hoitaa asiat itse. Täällä on ihan normaalia, että 26-vuotias asuu vielä kotona vanhempiensa kanssa ja muutenkin ihmiset ovat hirvittävän liimaantuneita perheisiinsä ja kavereihinsa. Välillä hirvittävän yksinkertaisen asian tekemiseen menee tuhottoman paljon aikaa ja vaivaa, koska sen sijaan, että menisi ja tekisi asian, ensin täytyy kysyä mielipidettä äidiltä ja isältä ja ukilta ja mummilta ja siskolta ja veljeltä ja sen jälkeen soittaa kaverille, että tuletko tekemään tämän kanssani ja jos kaveri ei pääse niin toiselle kaverille, että pääsetkö sinä tekemään tämän yhdessä kanssani. Ennen jokaista tenttiä whatsapp-ryhmät täyttyvät miljoonista: ”luitteko tämän artikkelin?” ”mitä mieltä olitte tästä artikkelista?” ”miksei tämä tiedosto aukea?” ”kirjoitin jo kolme kappaletta, en tiedä, miten jatkaa” -viesteistä. Sisäinen suomalaiseni on salaa sitä mieltä, että kaikki aika menee hukkaan kun koko ajan keskustellaan siitä, miten asia pitäisi tehdä sen sijaan, että tehtäisiin se itse asia.
4. Poliittinen korrektius. Argentiinaan verrattuna Suomessa ollaan aika tarkkoja siitä, mitä sanoja käytetään ja varotaan, ettei loukata toisia. Täällä ollaan kyllä yleisesti aika suvaitsevaisia, mutta samaan aikaan rasistiset tai seksuaalivähemmistöihin kohdistuvat vitsit ovat erittäin yleisiä. Vaikka kuinka korkeasti koulutettu ja suvaitsevaisena itseään pitävä ihminen olisi, hän saattaa alkaa jossain vaiheessa vitsailla, minkä takia ”kaikki kiinalaiset ovat niin rumia ja valloittavat koko maailman, sadan vuoden päästä olemme kaikki kiinalaisia, voi luoja”. Sitten kun jää kiinni siitä, että vaihtelee hämmentyneitä katseita toisen paikalla olevan eurooppalaisen kanssa, keskustelijat nauravat ja sanovat, että eivät he ole rasisteja, se on tämä argentiinalainen huumorintaju. Juupa juu.
5. Huumorintaju. Suomen huumorintaju on parempi. Täysin subjektiivinen toteamus, mutta en pääse siitä mihinkään. Minulta kysytään välillä, ovatko kaikki suomalaiset hirveän vakavia ja miksi en naura yhtä paljon kuin muut. En voi sanoa, että sen takia, että mielestäni juttu ei ollut hauska. Vastaavasti aina kun yritän sanoa jotain hauskaa, kukaan ei ymmärrä ja luulee, että puhun tosissani ja sitten joudun selittämään koko jutun kolme kertaa ja silti kukaan ei tajua. Flashbackeina on tullut mieleen lapsuudesta isän ja äidin välisiä riitoja, jotka johtuivat siitä, että se mikä oli toisen mielestä hauskaa, ei toisen mielestä ollut lainkaan hauskaa. Yhtäkkiä olen alkanut ymmärtää.
6. Sopuisuus. Asiat hoidetaan rauhallisesti ja sääntöjä totellaan. Täällä pienimmästäkin vastakkainasettelusta syntyy heti valtava konflikti. Täällä olen alkanut arvostaa sitä, miten Suomessa kunnioitetaan toisia ihmisiä. Suomessa kukaan ei yleensä ala rähjätä ventovieraalle kadulla sen takia, että toisen kauppakassi on hipaissut hänen polveaan tai hauku bussikuskia kaikilla tunnetuilla ja tuntemattomilla kirosanoilla sen takia, että bussi pysähtyy kaksi metriä taaemmas kuin sen pitäisi.
7. Hiljaisuus ja yksinolo. Se, että on sosiaalisesti hyväksyttävää olla koko päivä yksin kotona puhumatta yhdenkään ihmisen kanssa. Täällä pitää aina selitellä, että en ole kuolemansairas, en nyt vain jaksa olla tekemisissä ulkomaailman kanssa. Sitten saa kuunnella mummoksitulemisvitsejä koko seuraavan viikon.
8. Monet pienet ja yksinkertaiset asiat kuten kirjastot, joissa on muitakin kuin 50 vuotta vanhoja kirjoja, tulostuskiintiöt, toimiva byrokratia, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, jonka ansiosta opiskelijat eivät joudu metsästämään kadonneita elokuvia kaikista valtakunnan salaisista yksityisarkistoista, se että voi käyttää pingviinikuvioista paitaa ilman, että kukaan tulee kysymään, olenko kirchneristien kannattaja, että jokaisella ihmisellä on oma lasi ja oma lautanen, eikä kuka tahansa juo kenen tahansa lasista ja haukkaa kenen tahansa ruuasta.
Puhumattakaan sellaisista pikkuasioista kuin korruption vähäisyys, taloudellinen ja poliittinen vakaus, pienet luokkaerot, turvallisuus, hyvä julkinen koulutusjärjestelmä tai ympäristönsuojelu. Surullista kyllä, vuosi Argentiinassa on saanut hyvin ymmärtämään, minkä takia vanhempani eivät päättäneet kasvattaa lapsiaan täällä, vaan Suomessa. (Ei surullista siksi, että Suomessa ei olisi hyvä asua, vaan siksi että olisi mukavaa, jos täälläkin olisi.)
Charly García teki sotilasdiktatuuria vastustavia lauluja:
Niin kaukana ettei kuvitella saata 