Lukukaudenloppumisihmisrauniosaikakausi on saapunut. Olen oppinut, ettei keneltäkään kannata kysyä, mitä kuuluu, koska vastaus on luultavimmin: ”AIVAN KAMALAA”, mitä saattaa seurata tai olla seuraamatta julkinen hermoromahdus.
Elokuvakurssilla on käsitelty sitä, onko melodraama latinalaisamerikkalaisten elokuvien ominaisin muoto ja johtuuko se siitä, että maanosan todellisuus itsessään on melodramaattinen. Lopputulos on aina, että elokuvia on molenlaisia. Todellisuus tuntuu silti välillä 30-luvun tangoelokuvalta.
Tänään oli Héctorin eläköitymisjäähyväisluento, jota tuli kuuntelemaan kaikenlaisia ihmisiä. Joka kerran kun joku aloitti puheen, hän alkoi parin sanan jälkeen itkeä kuin vesiputous. ”Vaikka joku muuttaisi toiseen kaupunkiin tai jäisi eläkkeelle”, yksi puhujista nyyhki katkonaisesti: ”tai vaikka KUOLISI, MIKÄÄN ei KOSKAAN voi erottaa meitä toisistamme!” Nenäliinapaketteja heiteltiin ympäri luokkaa ja kaikki roikkuivat vierustoverinsa kaulassa nyyhkimässä. ”Ilman häntä en olisi mitään, en mitään!” joku huusi seisaaltaan. ”Kaiken, minkä olen elämässäni saavuttanut, olen saavuttanut hänen ansiostaan!” Ainakin neljä tai viisi kertaa saman tilaisuuden aikana koko luokkahuone puhkesi myrskyisiin monta minuuttia kestäviin aplodeihin, joiden aikana jotkut nousivat seisomaan ja toiset huusivat eläköön-huutoja. Kun puheet loppuivat, eläköityvä professori hävisi häntä kädet levällään halaamaan ja pussaamaan ryntäävien ihmismassojen alle.
Alkuaikoina ajattelin jopa, että argentiinalaiset tekevät liian pienistä asioista liian ison numeron: ”Tentti on tulossa, tämä on maailmanloppu, mitä nyt teen, oletko sinä lukenut, en minäkään, voi ei, varmaan kuolen tähän, mikähän näistä teksteistä pitäisi lukea, olisikohan tämä hyvä, tai tuo, mutta en varmaan ehdi lukea näitä kaikkia, mutta en tiedä mikä on paras, en tiedä mitä tehdä, haluaisin tappaa itseni”, sitten: ”Tentti on ohi!!!! Mahtavaa!!!! Tämä on elämäni suurin päivä!!! Täytyy pitää valtavat juhlat!!!!!” tai ”Tiesitkö, että henkilö X pitää enemmän kvittenihillosta kuin bataattihillosta?? Kaikki nämä vuodet hän on pettänyt minua! En tiedä, voinko enää olla hänen ystävänsä. Mitä, et kai sinäkin… En voi uskoa tätä todeksi!!!” tai ”Missä olet toveri, mikset ollut eilen luennolla? Emme ole nähneet ainakaan viikkoon, tämä on aivan hirveää, onko kaikki hyvin? Oletko kunnossa? Siinä on niin kauan kun viimeksi puhuimme. Oletko suuttunut minulle???” tai ”Laitoin liian lyhyen hameen aamulla ja nyt minulla on epämukava olo. Elämäni on ohi.”
Mutta kaikkeen tottuu ja nykyään olen jo sitä mieltä, että pieni melodraama on aivan paikallaan niin elokuvissa kuin todellisuudessakin.
Viime viikolla oli nähtävissä vielä epästressaantuneita ihmisiä, jotka hengailivat yliopiston patiollaSukellusveneavaruusaluskansalliskirjasto ja kukkiva jakarandapuu
Olen vakaasti sitä mieltä, ettei 30 asteen helteessä voi olettaa kenenkään suorittavan älyllisiä ponnisteluja. Ilmeisesti olen mielipiteideni kanssa kuitenkin yksin, sillä yliopistossa on koittanut lukukauden lopputyökasauma. Muiden ihmisten kävellessä sortsit jalassa kadulla ja syödessä jäätelöä opiskelijat sulkeutuvat pimeisiin huoneisiin katsomaan 60-luvun poliittisia elokuvia.
Viikon kestäneen ihmiskokeen jälkeen voin kertoa, että kun sekoittaa Rodolfo Walshin kirjoja, 60- ja 70-luvun poliittisia elokuvia, parikymmentä niitä käsittelevää artikkelia, lähes 30 astetta lämpöä ja hirvittävän ilmankosteuden, sulkee ne huoneeseen ja jättää muhimaan, seurauksena on aikamoinen maailmanlopun tunnelma.
Poliisi hakkaa ihmistä elokuvassa
Joku sanoi joskus, että nykyään Argentiinassa eletään todella rauhallista ja vakaata aikaa. Kaikki ihmiset ovat sulassa sovussa keskenään. Silloin nauroin. Nyt katsottuani melkein kymmenen 60- ja 70-luvun poliittista elokuvaa häpeän nöyrästi nauruani.
Nykyään on erittäin rauhallista. Kolmen vuoden välein ei ole vallankaappausta, kolmen päivän välein ei ole peronistien, kommunistien ja troskistien pommi-iskuja, poliisit eivät nappaa kadulta satunnaisia ihmisiä, syytä heitä vallankumouksellisiksi ja vie heitä kaatopaikalle joukkomurhattaviksi. Vankiloissa ei ole poliittisia vankeja, joita kidutetaan ja tapetaan ja joiden ruumiita heitetään helikopterista jokeen.
Suurin osa näkemieni elokuvien tekijöistä on ”kadonnut”, tapettu ja murhattu. Koska jos tekee elokuvan, joka kritisoi valtaapitäviä tai kehottaa vallankumoukseen, ei luonnollisestikaan ole oikeutta elää.
Vihaisia ihmisiä toisessa elokuvassa
Jollain lailla tiesin, mutta kuitenkaan en tiennyt. Viimeisimmästä sotilasdiktatuurista (1976-1983) kyllä puhutaan koko ajan, mutta ikinä en ollut ymmärtänyt, ettei se ilmestynyt tyhjästä, vaan sitä ennen oli edellinen sotilasdiktatuuri (1966-1973) ja sitä ennen edellinen (1955-1958) ja sitä edellinen (1943-1946). Vuosikymmeniä jatkuvaa taistelua eri ryhmien välillä. Kun yksi pääsee valtaan, toinen on heti tekemässä vallankaappausta. Välillä tulee hetkeksi demokratia ja sitten taas joku on päättänyt olla diktaattori. Peronistit ja kommunistit ja trostkistit sotilaita vastaan, mutta myös kommunistit trostkisteja ja peronisteja vastaan, peronistit kommunisteja ja trotskisteja vastaan ja trotskistit kommunisteja ja peronisteja vastaan. Ja kaikilla yhtä väkivaltaiset keinot taistelussaan.
Kun Rodolfo Walshia luettuamme puhuin argentiinalaisten tovereiden kanssa, he sanoivat yllättäen samaa. Että jollain lailla tiesivät, mutta kuitenkaan eivät tienneet. Eivät näin yksityiskohtaisesti.
Kaikkien poliittisten mellakoiden keskellä suurin osa ihmisistä yritti elää normaalia elämää ja pysyä poissa selkkauksista. Niin kuin omakin perheeni. Jos ei sattunut tuntemaan ketään ääriliikkeisiin kuuluvaa, ei luultavasti edes tiennyt, miten ”vääriä” mielipiteitä harrastavia jahdattiin.
”Jos kysyn perheeltäni, he sanovat, etteivät he tienneet mitään ja jos yritän puhua heille siitä nyt, he sanovat, ettei heitä kiinnosta”, yksi vierustoveri kertoi.
”Minun perheessäni tiedettiin, koska isoisäni oli työläinen ja hänet pakotettiin liittymään peronistien ammattiliittoon, koska muuten hän ei olisi saanut täyttä palkkaa.” ((Ammattiliitto oli korruptoitunut ja yhteistyössä Onganían diktatuurin kanssa.)) ”Mutta lopulta hän kyllästyi niin, että irtisanoutui koko työpaikasta. Pelko kuitenkin jäi. Kun kerroin äidilleni, että aioin tulla opiskelemaan kirjallisuutta, ensimmäinen mitä hän sanoi oli, että älä sitten IKINÄ liity mihinkään puolueeseen tai sekaannu politiikkaan millään tavalla.”
Lisäksi he kertoivat, että on edelleen paljonkin ihmisiä, jotka kertovat haluavansa sotilasdiktatuurin takaisin. Sellaiset ihmiset sanovat, etteivät sotilaat heille mitään pahaa tehneet, koska he eivät kuljeksineet ”tekemässä mitään outoa”. Suurin osa ei varmaankaan halua ihmisten tappamista, mutta kaipaa sitä, että ”siihen aikaan oli järjestys maassa”.
Varmaan oli järjestys jos kaikki eri mieltä olevat tapettiin.
Argentiinan presidentit sadan vuoden ajalta. Punaiset ovat diktatuureja. Kauan sitten kysyin isovanhemmiltani, kuinka monta vallankaappausta he ovat elämänsä aikana nähneet. He laskivat hetken ja sanoivat, että laskujeni mukaan kuusi. En tiedä, kykeenekö suomalainen minäni vieläkään oikein käsittämään, että yhden ihmisen elämän aikana voi olla ei yhtä tai kahta vaan kuusi vallankaappausta. Lisäksi, kuten näkyy, edes demokraattisina aikoina juuri yksikään presidentti ei saanut suoritettua kauttansa loppuun asti. Ylpeinä kaikki muistavat aina myös mainita, että Argentiina on varmaan maailman ainoa maa, jossa on ollut viisi presidenttiä yhden viikon aikana. Tämä tapahtui vuonna 2001.
Puhuessaan 60- ja 70-luvun militanteista elokuvakurssin professori sanoo aina ”me”. ”Me teimme näin”, ”me taistelimme”. Alusta asti on ollut selvää, että hän oli itse mukana toiminnassa.
Suurin oivallus tässä ehkä onkin ollut, että vaikka sotilasdiktatuurin uhreista puhutaan paljon, kukaan ei yleensä puhu siitä, mitä he tekivät ennen kun heistä tuli ”sotilasdiktatuurin uhreja”. Héctor Kohen sanoo, ettei lainkaan pidä nykyisestä uhripuheesta. ”Emme me tyhmiä olleet.”
Hän tiesi, että oli vaarallista suunnitella vallankumousta ja taistella sotilasdiktatuuria vastaan. Kaikki he tiesivät. Rodolfo Walsh kirjoitti non fiction -kirjan siitä, miten poliisi nappaa satunnaisen ihmisjoukon ja murhaa heidät kaatopaikalla. Hän tiesi, että hänelle voisi käydä samoin. Ja lopulta hänet tapettiin. Héctor itse joutui lopulta viimeisen sotilasdiktatuurin aikana vankilaan, jossa häntä pidettiin ja kidutettiin vuosi. Mutta riskeistä huolimatta he jatkoivat, koska halusivat tehdä maailmasta paremman paikan. Kohenin mukaan diktatuurit eivät pelkästään tappaneet ihmisiä, vaan tukahduttivat yhteiskunnallisen keskustelun. Ja nykyajan uhrikeskustelu hänen mielestään jatkaa samaa tukahduttamista. Uhreista puhuminen on helppoa, koska (ainakin melkein) kaikki ovat sitä mieltä, että ihmisiä ei saa tappaa. Jos aletaan puhua eri militanttiryhmien mielipiteistä ja vallankumoussuunnitelmista, heti tulee riita.
Aikakauden elokuvien katsominen oli hieman kuin olisi puikahtanut salaiseen todellisuuteen. Osa elokuvista oli sellaisia, joita ei ole levityksessä missään, eikä kukaan yleensä katso niitä. Toisista taas on tullut demokratian paluun jälkeen kaikkien tuntemia klassikkoja. Nyt vihdoin tiedän, minkälaisia olivat ne eriävät mielipiteet, joiden takia kaikki tapettiin. Mikä oli peronistimilitanttien, mikä sosialistimilitanttien ja mikä trotskistimilitanttien ajatus paremmasta Argentiinasta. On mukavampaa ajatella, että he uhrasivat elämänsä elokuvien ja paremman tulevaisuuden takia, kuin että heidät tapettiin ihan turhan takia.
Vaikka tietenkin olisi ollut parasta, jos ketään ei olisi tapettu ollenkaan.
Monta kertaa olen kuullut sanottavan, että jos matkustaa Argentiinaan, täytyy mennä Patagoniaan. Jotkut jopa sanovat, ettei Argentiinassa muualle kannata mennäkään kuin Patagoniaan. Epämääräisesti aina ajattelin, että onhan niitä järviä ja havupuita nyt muutama tullut nähtyä, mutta voisihan sitä tietenkin harkita. Kun Matilda kertoi olevansa menossa Calafateen ja kysyi, haluanko mukaan, katselin kalenteria ja havaitsin, ettei lähtemiselle mitään estettäkään ollut. Onneksi, sillä kävi ilmi, että ihmiset olivat aivan oikeassa.
You are here
Patagonia on vähän niin kuin Argentiinan Lappi. Valtavan iso paikka (suunnilleen puolet koko maasta), jossa on talvella kylmä ja kesällä paistaa aurinko koko yön. Asukastiheyskin on sama kuin Lapissa. Toisin sanoen ei ketään juuri missään. Nykyään on kuulemma muodissa, että jos Buenos Aires alkaa ahdistaa, ihmiset pakkaavat laukut, jättävät dramaattisesti taakseen entisen elämänsä ja aloittavat kaiken alusta Patagoniassa, jossa pääsee hyville palkoille öljynporauskaivoksissa tai turismin parissa.
Ensimmäinen, mikä Calafatesta mieleen tuli, oli hämmästyttävästi Islanti. Talot oli rakennettu puusta tai pellistä ja ne olivat kaukana toisistaan. Ilma oli puhdasta ja raikasta, eikä näkynyt rapistuneita taloja, kodittomia ihmisiä tai roskaisia katuja. Aurinko paistoi vielä kahdeksalta illalla. Hostellissa oli niin hyvä lämmitys, että yöllä ei meinannut saada nukuttua kuumuuden takia, vaikka hurja tuuli puuski jatkuvasti kaupungin yli. Hinnat olivat taivaissa. Mutta ilma oli niin kuivaa, että iho alkoi saman tien halkeilla, tienvarsilla tepasteli guanacoja ja Andien päällä liiteli kondoreita ja sitä huomasi, että ei tämä kyllä mikään Pohjoismaa ole.
Muutaman tunnin Calafatessa oltuani opin, ettei kannata edes yrittää puhua kenellekään espanjaa, koska jokainen vastaantuleva ihminen oli ulkomaalainen turisti ja vastasi joko portugaliksi tai englanniksi tai kiinaksi, eikä luultavimmin osannut vastata kysymääni kysymykseen. Päätin olla iloinen turisti turistien keskellä. Ihan rentouttavaa vaihtelua puhua viisi päivää suomea ja olla yrittämättäkään kuulua joukkoon.
Matka alkoi monien vastoinkäymisten, kuten lentoyhtiön lakon, jälkeen Perito Morenon jäätiköllä, jonne säntäsimme hurjaa vauhtia lähes suoraan lentokoneesta. Koska oli kevät, jäätikön reunat sulivat. Välillä kuului valtava jyrähdys kuin ukkonen tai lentokone ja jäätikön reunalta putosi valtava jääpala järveen. Brasilialaiset turistit kysyivät, miksi ihmeessä suomalaiset tulevat katsomaan jäätä, eivätkä tainneet oikein ymmärtää selityksiämme Suomen jäiden erilaisuudesta verrattuna tähän:
Toisaalta lumen tuoksusta tuli yhtäkkiä kyllä kodikas olo.
Seuraavana päivänä alkoi matkan road trip -osio. Kävimme vuokraamassa auton ja allekirjoitimme suuren määrän erittäin pelottavia papereita, joissa kerrottiin, miten joutuisimme velkavankeuteen loppuiäksemme, mikäli tuhoaisimme sen. Sitten lähdimme matkaan.
Matkan aikana teimme erilaisia road trip -asioita, kuten kuuntelimme musiikkia, köröttelimme turvallista mummovauhtia, joimme matea, eksyimme, otimme liftarin kyytiin ja vältimme guanaco-kolarin.
Vasta maantiellä sitä alkoi vähitellen havaita, kuinka kauas maailman viimeisimpään kolkkaan keskelle ei yhtään mitään sitä oikein oli tullut. Kuinka keskellä ei yhtään mitään on mahdollista edes olla. Välillä ajoimme varmasti puoli tuntia ilman, että näimme yhtäkään taloa tai vastaan tuli yhtäkään toista autoa. Radio lakkasi toimimasta heti Calafaten jälkeen. Esperanzan ohitettuamme katosi internet- ja puhelinyhteys, eikä palannut seuraavaan kolmeen päivään:
Argentiinalainen minäni koki pienen kolauksen, kun heti Chilen rajan ylitettyämme tie muuttui kuoppaisesta hiekkatiestä hohtavaksi asfaltiksi ja rajavartiotalossa kaikki toimi suurella tehokkuudella ja järjestelmällisyydellä toisin kuin Argentiinan puolella rajaa, jossa sähköt menivät poikki viiden minuutin välein ja rajahenkilöt väittivät, että meillä oli väärät paperit, vaikka papereissa ei ollut mitään vikaa. Maisematkin muuttuivat harmaasta aavikosta vehreäksi satumaailmaksi. Jostain ilmestyi flash back peruskoulun maantiedontunnille, jossa selitetään, kuinka pilvimassat törmäävät Andeihin ja satavat aina Chilen puolella.
Chile ei kuitenkaan ole Argentiinan Ruotsi, sillä vaikka se onkin Argentiinaa rikkaampi, Chilestä ei Argentiinassa erityisemmin pidetä, sillä Falklandin sodan aikana Chile auttoi Iso-Britanniaa taistelemaan Argentiinaa vastaan ja vanhat kaunat elävät yhä. Toisaalta Chile on kyllä myös erittäin suosittu turistikohde, joten ehkä kaikki eivät enää koko ajan muistele 80-luvun sotia. Omasta mielestäni chileläiset olivat oikein mukavia ja puhuivat hupaisalla tavalla:
Tervetuloa Chilen tasavaltaan
Torres del Painesta olimme lukeneet, että siellä on kuolettavan kylmä, hirveän kova tuuli, koko ajan sataa vettä tai lunta tai rakeita ja kaikki on muutenkin kamalaa, koska pitää vaeltaa ja jalkoihin sattuu. Hyvinä suomalaisina olimme valmistautuneet valtavilla vaatevuorilla ja vuokraamalla toppavaatteet ja vaelluskengät. Sitten kävikin niin, että koko oleskeluaikamme aurinko paistoi iloisena kirkkaalta taivaalta, kannoimme kilokaupalla vaatteita koko ajan repussa ja paloimme tulipunaisiksi. Silti olimme sääonnesta oikein iloisia.
Koska olimme kansallispuistossa, oli tehtävämme vaeltaa. Jälkeenpäin voi aina ihmetellä, kuinka viisasta on kahdelle vaelluskokemattomalle ihmiselle lähteä ensi töikseen kiipeämään 18 kilometrin reittiä, joka vie vuoren huipulle ja takaisin. Kysyimme kahdelta eri ihmiseltä, onko reitti vaikea ja molemmat sanoivat, että onhan se. Silti lähdimme aamulla reipashenkisyydestämme innostuneina kiipeämään. Kymmenen tuntia myöhemmin auringonlaskun aikaan leiripaikalle raahustaessamme jaksoimme enää vaivalloisesti irvistää iloisesti meitä ohi pyyhältäessään tervehtiville reippailijoille, olimme tottuneet siihen että 70-vuotiailta näyttävät ihmiset olivat nopeampia kuin me ja pystyimme viimeisillä voimillamme mutisemaan toisillemme vain, ettemme enää koskaan elämässämme halua nähdä yhtäkään vuorta.
Vaikeimpina hetkinä auttoi onneksi muistella Saltan seitsemän vesiputouksen reittiä, johon verrattuna mikään matka tässä maailmassa ei enää ole liian rankka. Hyvä puoli Torres del Painessa oli, että kertaakaan ei tarvinnut pelätä henkensä puolesta. Kaikki oli turvallista ja hyvin järjestettyä ja tasaisin välimatkoin oli puistonhoitajia, joilta voi tarvittaessa pyytää apua ongelmiinsa.
Hyvien yöunien jälkeen seuraavana päivänä voimat olivat yllättävästi palanneet ja lähdimme jatkamaan road trip -osiota kansallispuiston sisällä sekä pysähdyimme tekemään toisen, lyhyemmän vaelluksen:
Kotimaja
Sitten oli jo sunnuntai ja aika lähteä palaamaan kohti Argentiinan rajaa:
Kolmen päivän poissaolon aikana kevät oli saapunut Argentiinan puolellekin ja tienvarret olivat yhtäkkiä täynnä keltaisia kukkia:
Viimeiseksi lista eläimistä, jotka näimme matkan aikana: ainakin sata guanacoa, lukuisia kondoreita ja erilaisia haukka- tai kotkalintuja ja monia muitakin lintuja, joita emme tunnistaneet, mutta yksi oli tikka ja yhdellä oli töyhtö päässä, yksi elävä ja yksi liiskaantunut haisunäätä, yksi harmaa kettu sekä yksi peura, joka söi lehtiä metsässä eikä pelännyt ihmisiä. Olimme ylittäneet Chilen rajan jo ja kaukana luonnonpuistosta, kun yhtäkkiä näimme tiellä edessämme tasaisen rivin otuksia. Matilda jarrutti ja havaitsimme että edessämme käveli tien poikki kiltisti jonossa emo-ñandu, jolla oli perässään aivan valtava rivi poikasia. Ainakin kymmenen. Emo keräsi poikaset ympärilleen tienviereen ja jatkoimme riemusta hihkuen matkaa.
Puumia sen sijaan emme nähneet lainkaan. Saimme kuitenkin ohjeet, mitä tehdä, jos niin käy, joten hyvä, että nyt on sekin asia selvillä:
Niin kaukana ettei kuvitella saata 