Mi Buenos Aires querida eli turistielämä osa III/III

Lähdön hetken lähestyessä on koittanut viimeisten turistipyrähdysten aika. Joulun jälkeen Elma oli kylässä ja kolme päivää kiersimme ihmeellisellä vauhdilla museoita ja nähtävyyksiä. Elman palattua Suomeen turisteilu on jatkunut hitaammalla tahdilla. Lista nähtävyyksistä, jotka halusin nähdä ei silti kutistu vaan kasvaa kasvamistaan.

Eilen eli viimeisenä Argentiina-sunnuntaina Lomas de Zamoran kaverit pitivät läksiäisjuhlat minulle ja Yhdysvaltoihin lähtevälle Tefille. Ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka onnekas on ollut saadessaan vuoden aikana tutustua näin moniin näin mukaviin ihmisiin, jotka ovat ottaneet osaksi porukkaansa, kuljettaneet ympäri kaupunkia ja opettaneet argentiinalaisena olemisen taitoja. Seuraavassa hyvin monta kuvaa hyvin kauniista ja suunnattomasta ja ihmeellisestä ja jännittävästä ja villistä ja kodikkaasta kaupungista.

DSC_1664
Rivadavia, maailman pisin katu
DSC_1762
Parque Rivadavia
DSC_1676
Avenida de Mayo.
DSC_1745
Cartonero-kirjoja. Vuoden 2001 talouskriisin aikaan perustettu kustantamo ostaa pahvin pahvinkerääjiltä ja maksaa köyhille ihmisille kansien maalaamisesta. Kirjailijoista monet ovat valmiiksi kuuluisia tai sitten uusia.
DSC_1766
Lavalle-katu, josta etsin Arltin kirjan henkilön työpaikkaa
DSC_1771
Microcentro
DSC_1772
Sitten tuli nälkä ja jatkoin Arltin lukemista
DSC_1789
Iltamaisema Caballitossa
DSC_1809
Bellas Artes -museossa oli muun muassa hieno matekokoelma
DSC_1812
Ja Miró-näyttely
DSC_1817
Aina kun menen katsomaan mekaanista kukkaa, on ilta ja se on kiinni
DSC_1822
Obeliski kaukaa
DSC_1826
La Catedralin milonga
DSC_1835
Uima-altaassa kelluvia vauvoja toisessa Lucy Mattos -museossa
DSC_1843
Maailman hienoin kirjakauppa
DSC_1846
Tangosanoituksia Callao-kadulla
DSC_1853
Jotenkin päädyimme Elman kanssa myös insinöörien tiedekuntaan, jossa oli Foucault:n heiluri
DSC_1872
Teatro Colón
DSC_1873
Teatro Colón
DSC_1877
Obeliski läheltä
DSC_1883
Meksikolaisen taiteen näyttely MALBAssa
DSC_1891
Myyttinen Corrientes, teattereiden ja kirjakauppojen katu
IMG-20180101-WA0017
Ilta Avellanedassa
DSC_1938
Tomin kanssa kävimme sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen vainoamisesta kertovassa näyttelyssä
DSC_1944
Sotilasdiktatuurimuseo. Pihalla oli Rodolfo Walshin vuonna 1977 kirjoittama avoin kirje sotilasjuntalle. Sotilasjuntta ei pitänyt kirjeestä ja tappoi Walshin.
DSC_1957
Museossa kerrottiin, että Argentiina on ainoa maa, jossa joukkomurhaajat on tuomittu oman maan oikeudessa (eikä kansainvälisissä tuomioistuimissa). Esimerkiksi Chilessä murhaajia ei tuomittu lainkaan ja he saivat demokratian paluun jälkeen jatkaa tyytyväisinä omaa elämäänsä ja kävelevät tänäkin päivänä iloisina pitkin katuja. Täällä suuri osa on tuomittu ja loput ovat kuolleet vanhuuteen tai heidän oikeudenkäyntinsä ovat yhä kesken.
DSC_1960
Núñez
DSC_1974
Parrakas mies laulaa tangoa tärisevässä bussissa
DSC_1976
Borgesilla oli sittenkin kotimuseo
DSC_1996
Pozo de Banfield. Talo, jossa kidutettiin ja tapettiin ihmisiä sotilasdiktatuurin aikana. Tällaisia taloja on eri kaupungeissa ja kaupunginosissa kaikkialla.
DSC_2003
Minulta kysyttiin, olisinko vuosi sitten uskonut jonain päivänä istuskelevani juomassa tereré:tä uima-altaan reunalla Villa Centenariossa. Enpä olisi osannut kuvitella. Parhaimpia lienevätkin ne asiat, joiden ei olisi ikinä osannut arvata tapahtuvan
IMG-20180105-WA0007
Yliopistokaverit. Joimme matea koko vuoden kirjallisuusluennot ja jäähyväisiksi vaihteeksi kahvia.
DSC_2004
Ja söimme hyvin monta isoa ja pientä medialunaa.
DSC_2026
Jäähyväisjuhlat Lomas de Zamorassa
DSC_2032
Luciana oli tehnyt hienon läksiäiskaakun
IMG-20180107-WA0014
Viimeinen ryhmäkuva

IMG-20180107-WA0053

Nähtävää ja tehtävää olisi vaikka kuinka paljon, mutta kuten jotkut tässä sanoivat, hyvä puoli on, että ainakin on hyvä syy tulla takaisin. Seuraavassa tango, jonka sanat olivat kadussa ja tango, jota parrakas mies lauloi bussissa.

Mainokset

Uusi vuosi ja slummi osa III/III

Viime aikoina on usein käyskennellyt mielessä perustaa ilmastointikoneiden palvonnalle perustuva uskontokunta. Uutta vuotta edeltävänä päivänä lämpötila kohosi 38:aan. Ilmankosteuden takia 38 täällä tuntuu samalta kuin kuivassa ilmassa yli 40. Koska olen lomalla, käytän liian kuumat päivät produktiivisesti istumalla kotona ilmastointikoneen alla kaikki ovet ja ikkunat kiinni seinää tuijottaen. Aaton aattona en kuitenkaan voinut tehdä sitä, sillä menin toista kertaa vierailulle slummeihin.

Ensin kävimme samassa kodissa kuin edellisellä kerralla. Käynti oli surumielinen, sillä perheen huumeisiin sekaantuneen pojan asiat eivät ole lainkaan parantuneet, päin vastoin. Päästyään vapaaksi poika oli tullut takaisin kotiin ja alkanut käyttää huumeita uudestaan ja nykyään hän asuu huumekauppiaiden kanssa ja myy itsekin huumeita. Tytär sai lukion suoritettua loppuun, mutta ei nyt yhtäkkiä haluakaan jatkaa opiskelemista. Perheen äidillä oli mieli maassa. Hän sanoi suurimman toiveensa aina olleen, ettei yksikään hänen lapsistaan joutuisi elämään niin kuin hän. Hän kertoi aina olleensa erilainen kuin monet muut slummin äidit, kannustaneensa lapsiaan opiskelemaan ja olemaan kunnianhimoisia ja yrittämään päästä parempaan elämään. Yksikään lapsista ei ole vielä toteuttanut äidin kehotuksia.

DSC_1896
Campo Tongui

Seuraavaksi menimme toiseen slummiin, joka oli aivan erilainen kuin aiemmin näkemäni. Enemmän sellainen kuin elokuvissa. Kuulemma se johtuu siitä, että se on vanhempi kuin Brisan slummi. Vanhat slummit on rakennettu suppuun niin, että sisälle pääsee kapeita kiemurtelevia käytäviä pitkin, kun taas uudet ovat avonaisempia.

Toisessa slummissa menimme kylään Chino-nimisen miehen luo. Chino tuli hakemaan meidät slummin ulkopuolelta. Käytävä oli täynnä vihaisenoloisia koiria ja resuisissa vaatteissa edes takaisin kulkevia pieniä lapsia. Naapurit istuivat talojensa edessä juomassa matea tai alkoholia. Nurkkatalon vieressä maassa lojui sekavanoloisia poikia ja Chino kertoi myöhemmin, että siinä talossa myydään huumeita.

DSC_1901
Chinon käytävä. Talot on rakennettu aivan kiinni toisiinsa ja vain kapea kiemurteleva käytävä mahdollistaa pääsyn keskellä olevien talojen luo

Chino tekee töitä rakennusmiehenä ja hänen vaimonsa on töissä tehtaassa. Tämän retken tarkoituksena oli viedä ruokatavaroita Chinolle, joka tekee yhteistyötä radikaalinuorten kanssa lajittelemalla ruuat ja jakamalla ne naapureille. Itse hän ei ruoka-apua tarvitse. Yllättävää oli, kuinka hieno Chinon talo oli. Talossa oli hyvinvarusteltu keittiö, värikkäät kaakelit vessassa, uudet huonekalut, ilmastointikone ja iso televisio. Hämmästyttävintä olikin tajuta, ettei slummissa asuminen välttämättä tarkoita suurta kurjuutta. Jotkut siellä asuvat tienaavat hyvin ja saattavat asua oikein mukavasti. Esimerkiksi juuri rakennusmiehet ansaitsevat kuulemma paljon rahaa ja osaavat lisäksi itse rakentaa itselleen hienoja taloja. Silti monet päättävät jäädä slummiin asumaan.

Chino oli valtavan mielenkiintoinen henkilö. Hiki puroina valuen istuimme hänen olohuoneessaan keskustelemassa tunnin tai pari. Chino ei nimestään huolimatta ole kiinalainen, vaan kotoisin pohjoisesta Corrientesin provinssista. Buenos Airesissa hän on asunut jo ainakin 20 vuotta. Vaikka hän ei ollut opiskellut, hän oli älykäs ja tiesi hirveästi maailman asioista. Aihe, josta eniten oli puhetta oli huumekauppa. Opin, että Argentiinassa huumeita ei valmisteta, vaan ne tuodaan kaikki Paraguaysta ja Boliviasta, josta ne menevät ensin keskustan isoihin slummeihin, joissa ne jaotellaan ja pakataan ja levitetään muihin pienempiin ja rauhallisempiin, joista käsin myyjät myyvät niitä eteenpäin. Kuulemma poliisi tulee aina välillä Chinonkin kotikadulle ja ottaa huumekauppiaat kiinni ja vie heidät vankilaan, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, koska yhden huumekauppiaan kadottua tilalle tulee aina toinen. Kun isoja pomoja tai salakuljetuksen järjestäjiä ei saada kiinni, mikään ei muutu.

Surullisinta Chinon mukaan on se, että pahimmat uhrit ovat aina lapset. Pojat alkavat käyttää huumeita ja jäävät koukkuun. Sitten he velkaantuvat huumekauppiaille ja alkavat tehdä heille töitä maksaakseen velat ja heistä tulee itsestään huumekauppiaita. Monet käyttävät pacoa, joka on sama kuin crack, ja joka tuhoaa aivot ja terveyden täysin loppuiäksi. Sitten he joko kuolevat yliannostukseen tai joku ampuu heidät, kun he menevät huumesekavuuksissaan tekemään jotain typerää. Olen ymmärtänyt, että huumekauppiaat ovat slummeissa kaikista vihatuimpia henkilöitä, koska he ansaitsevat elantonsa tuhoamalla muiden ihmisten elämät.

IMG-20180101-WA0021
Chino kodissaan

Onneksi on myös paljon järjestöjä, jotka auttavat huumekoukussa olevia, järjestävät toimintaa ja antavat ilmaista ruokaa. Kaikki sanoivat, että se, mikä lapset ajaa huumeiden tai rikosten pariin ei Argentiinassa ole se, että heillä ei olisi muita mahdollisuuksia. Koulutus on ilmaista ja kouluja on kaikkialla. Sosiaalitukia on, eikä kukaan nälkään kuole. Kukaan ei ala varastaa tai käyttää huumeita sen takia, että se olisi ainoa vaihtoehto. Ongelma on radikaalitovereideni mukaan ennen kaikkea kulttuurinen. Lapsi, joka syntyy slummissa, imee itseensä ajattelutavan, että on noloa mennä kouluun ja siistiä ajaa mopolla ja käyttää hienoja vaatteita. Slummin ulkopuoliset ihmiset nähdään vihollisina ja heitä kohtaan ollaan katkeria ja vihamielisiä. Chino kertoi tuntevansa perheitä, joissa on neljä sukupolvea työttömiä ihmisiä. Ja että on pötyä, että varkaat jäisivät kiinni aina parissa kuukaudessa, koska hänellä on naapureita, jotka ovat olleet varkaita vuosikausia ja jopa monessa sukupolvessa. ”Jos ajattelutapa ei muutu, mikään ei muutu”, Chino sanoi ja alkoi kysellä kiinnostuneena Suomen koulutusjärjestelmästä.

DSC_1806
Keskustan isoissa slummeissa arkkitehtuuri on toisenlainen ja menokin kovempaa. Tässä Villa 31. Chino kertoi olleensa kerran Villa Zavaletassa pelaamassa jalkapalloa paraguaylaisen kaverin kutsumana. Kun Chinon joukkue oli meinannut voittaa ottelun, Zavaletan asukkaat olivat ottaneet aseet esiin ja sanoneet, että joko häviätte tämän pelin tai ette lähde elävinä ulos täältä.

Slummissa käyminen ja siellä asuvien ihmisten kanssa jutteleminen on varmasti ollut koko Argentiina-vuoden mielenkiintoisimpia ja silmiäavartavimpia kokemuksia. Hieman epätoivoinen olo välillä tulee, kun miettii, miten vaikeaa näin laajaa ja rakenteellista ongelmaa on ratkaista. Mutta slummissa asuvien ihmisten tapaaminen luo myös valtavaa toivoa. On vaikea ymmärtää, kuinka anteliaita ja vieraanvaraisia ja ystävällisiä ja avoimia he ovat vierasta puoliulkomaalaista kohtaan, joka tulee katselemaan heidän kotiaan ja kyselemään heiltä tyhmiä kysymyksiä. Kun tulin Chinon käytävästä ulos, minulta kysyttiin, eikö pelottanut. Vasta silloin tajusin, että jos emme olisi olleet Chinon kanssa, ihmiset joita näimme talojen edessä istuskelemassa ja hääräilemässä, olisivat usuttaneet koirat kimppuumme tai häätäneet itse meidät ulos. Tuntuu hurjalta luottamuksenosoitukselta olla päässyt tutustumaan suljettuun salaiseen maailmaan.

Slummipäivän jälkeisenä päivänä oli uusi vuosi, joka ei tunnu kuuluvan samaan tarinaan, mutta laitan sen samaan, koska juuri niin erilaisten asioiden samanaikainen oleminen tässä maailmassa niin kummallista on. Slummissakin juhlitaan uutta vuotta. Chino sanoi, ettei halua mennä ulos silloin, koska ilotulitusten lisäksi ihmiset ammuskelevat aseilla ilmaan ja joka vuosi joku ampuu vahingossa toista ihmistä. Kotiprovinssiinsa Corrientesiin hän ei ollut voinut vaimonsa mukana lähteä, koska jos molemmat olisivat poissa kotoa samaan aikaan, joku tulisi valtaamaan heidän talonsa.

Samaan aikaan minä vietin uutta vuotta turvallisemmissa kaupunginosissa. Samoin kuin jouluna, kahteentoista asti syötiin perheen kesken, sitten kilisteltiin ja pussattiin kaikki, sytytettiin tähtisädetikkuja ja nuoret lähtivät omille teilleen. Ensimmäisen osan iltaa vietin Ericin perheen luona, jossa havaitsin kykeneväni ymmärrettävästi lukemaan satuja 7- ja 3-vuotiaille lapsille, sitten Caron perheen luona jossa lähes 40 siskoa, veljeä, tätiä, mummoa, setää, serkkua ja pikkuserkkua tanssi yhdessä cumbiaa pation laattalattialla ja opetti minulle parhaimmat tanssikuviot ja viimeiseksi Barrio Cultural -nimisessä kulttuurikeskuksessa, jossa oli seudun hippiyhteisön järjestämät uudenvuodenjuhlat.

IMG-20180101-WA0014
Barrio Cultural

Tällä hetkellä cumbia tulvii jokaisesta korvasta ulos, mutta pienissä määrissä se on kieltämättä oikein hupaisaa:

Joulu

Kaikkien jännittävien suurmatkojen jälkeen olen oppinut, miten erilaisia maisemia Argentiinassa voi olla. Viimeiseksi matkaksi oli hyvä palata vanhoihin käsityksiinsä lähtemällä jouluksi Buenos Airesin provinssin eteläosiin esi-isien maatilalle. Ennen tätä vuotta mielessäni Argentiina oli aina ollut Buenos Aires sekä sitä ympäröivä tasainen pampa.

Maatalous on Argentiinassa aina ollut suunnattoman tärkeää. Lihaa ja viljaa ja nykyään soijaa eksportoidaan ympäri maailmaa. Isoisäni oli ammatiltaan lehmänkasvattaja. Nykyiset omistajat kasvattavat lehmien lisäksi myös maissia, auringonkukkia ja soijaa.

Vietin jouluaaton karjankasvattajien kanssa pikkuruikkuisessa maalaiskylässä, jossa joka toisella ihmisellä on baskisukunimi. Yllättävästi joulupöydässä oli myös yhden perheen kapinallinen vegaanipoika, jonka ansiosta käytiin kiinnostavia keskusteluja lihansyönnistä ja -kasvattamisesta. Opin, että Argentiinan maataloudessa käytetään hirveän paljon kemikaaleja, joista osa on sellaisia, jotka on kaikissa muissa maailman maissa lailla kielletty myrkyllisyytensä takia. Maatilalla nykyään asuvat Daniel ja Julia kertoivat, että muutamassa kymmenessä vuodessa esimerkiksi monet lintulajit ovat kokonaan hävinneet.

Maaseudulla tuli kotoisa olo. Pikkukylässä monet muistivat isovanhempani ja kertoivat heistä tarinoita. Minut tutustutettiin niin moneen ihmiseen, että menin päästäni sekaisin, ja kaikki olivat hirveän innoissaan ja kysyivät miljoonia kysymyksiä Suomesta. Valokuvia menneistä ajoista katsottiin. Iltaisin nukahdin maatilalla sirkkojen sirinään ja aamulla heräsin kukon kiekumiseen.

Jouluaattona tutustuin myös paikalliseen nuorisoon, kun jouluaterian jälkeen Danielin ja Julian poika Fabián kutsui minut kaveriensa mukaan ulkoilmajuhlaan, jossa tanssittiin cumbiaa ja reggaetonia ruohikolla aitauksessa, jota normaalisti käytetään hevosten kouluttamiseen. Kaikkien Fabiánin kavereiden ammatti oli esimerkiksi maatilan työntekijä tai lehmiä teurastamoon vievä rekkakuski ja kaikki olivat hirvittävän kiinnostuneita Suomesta.

PC230435 (2)
Maatilan kyltissä on Argentiinan ja Baskimaan liput
PC230430 (2)
Aasien tehtävä oli estää sonneja tappelemasta keskenään

PC240463 (2)

PC250547 (2)
Uusi ystäväni Toto
PC250537 (2)
Yritän leikkiä gauchoa Danielin baskeri päässä. Daniel ei ollut lomalla, vaan sanoi aina välillä, että hänen täytyi lähteä töihin, minkä jälkeen hän satuloi hevosen ja ratsasti jonnekin kaukaisuuteen hoitamaan lehmiä

PC250522 (2)

PC260608 (2)
Naapuritilan heposia, joiden surullinen elämäntehtävä on, että niistä valutetaan verta niiden ollessa raskaana ja verestä valmistetaan laboratoriossa hormonivalmisteita ihmisille
PC230415 (2)
Isoäitini Julialle jättämiä reseptejä

PC250551 (2)

PC230447 (2)
Ayacuchon eli lähimmän kaupungin kirkko, joka on ihmeellisen suuri ja näyttävä kaupungin kokoon nähden

Kesä ja oikeustieteilijät

Paras kesän merkki on tässä maailmankolkassa kuulemma se, että kaikki alkavat lämmitellä suhteitaan puolituttuihin ja unohdettuihin vanhoihin kavereihin, joilla on uima-allas kotipihalla: ”Hei rakas vanha ystäväni, emme ole tavanneet vuoteen, pitäisi nähdä. Voisin tulla vaikka luoksesi kylään…” Kun lämpöä on 34 astetta ja ilma niin kosteaa, että sitä juuri ja juuri pystyy hengittämään, en tiedä voiko ketään siitä moittiakaan.

Toinen kesän merkki on valmistuminen. Perjantaina niin teki ystäväni Eric, josta tuli virallisesti asianajaja. Päivän kunniaksi sain Nachon kanssa opastetun kierroksen oikeustieteen tiedekunnassa, joka oli hieman toisenlainen kuin humanistinen tiedekunta. Oikeustieteen rakennus sijaitsee Recoletassa, joka on Buenos Airesin hienostuneinta aluetta. Talo näytti suunnilleen samalta kuin Suomessa eduskuntatalo.

DSC_1677

DSC_1707

DSC_1725

Kaikki seinät olivat täynnä muotokuvia presidenteistä, jotka olivat ennen presidentiksi tulemistaan opiskelleet tiedekunnassa. Rakennuksen sisällä oli hienoja kahviloita, oma museo sekä Santander Ríon pankkikonttori, siltä varalta että luentojen välillä tulee tarve hoitaa pankkiasioita. Lisäksi rakennuksen kellarikerroksessa oli muun muassa valtava uima-allas ja nyrkkeilykehä. Huomiota herättävin seikka oli, että kaikkialla oli ehjää ja puhdasta ja poliittisten opiskelijajärjestöjen mainoksia oli ainostaan niille varatuilla ilmoitustauluilla huolellisesti taulun keskelle kiinnitettyinä. Sanomattakin lienee selvää, että sisällä ei lennellyt puluja.

DSC_1679
Eric esittelee ja Nacho ihmettelee.

Kaikesta tästä huolimatta oikeustieteilijät lienevät ainoita, joilla on talon takaosan luentosaleista maisemana slummi. Suurten ristiriitojen maa:

DSC_1681
Varastorakennusten takana aukeaa Villa 31, joenrantaa pitkin kipuava pitkä kapea slummi

Valmistumistilaisuudessa oli isänmaallista ja ylevää. Tärkeät vanhat tuomarit pitivät puheita. Valmistujat vannoivat valoja Jumalalle ja isänmaalle ja perustuslaille (vaikka tosiasiassa aika harva vannoi Jumalalle, koska se ei ollut pakollista enää nykyaikana). Erona suomalaisiin tapahtumiin lavalle kulloinkin todistusta hakemaan kävelevän henkilön sukulaiset ja ystävät eivät istuneet hiljaa yleisössä pyyhkimässä vaivihkaa silmäkulmiaan, vaan alkoivat täyttä kurkkua hurrata ja kiljua ja hyppiä ja viheltää ja vilkuttaa ja taputtaa: ”Tuolla se menee, tuolla se menee! Oih! Hurraa! Hyvä Florencia/ Martina/ Pablo/ Fernando! Katso, tuolla täti menee, vilkuta tädille. Siellä se minun lapseni on! Oih tätä onnen päivää!” Kovin epäselväksi ei jäänyt, missä osassa salia kenenkin valmistujan tuttavat istuivat.

DSC_1710

DSC_1732
Oikeustiedekunnan vieressä sijaitsee yksi Buenos Airesin yleisimmistä postikorttikuvista, mekaaninen kukka, joka aukeaa kun aurinko paistaa ja menee kiinni kun aurinko laskee

Suunnittelen tekeväni reportaasin, jossa käyn tutustumassa kaikkiin UBA:n eri tiedekuntiin, mutta siltä varalta, että en koskaan tee sitä, tämä olkoon osa 1(/1?).

Ylioppilasjuhlamaisesti juhlat jatkuivat Ericin kotona, jossa lapset juoksentelivat, vanhat toivat lahjoja ja kaverit ja tyttöystävä Caro halailivat ja söivät empanadoja. Yhdeltä yöllä oli vielä 29 astetta lämmintä eikä kukaan jaksanut kuumuuden takia liikahtaa tuoleiltaan edes lähteäkseen kotiin.

DSC_1741

Suomi on hyvä maa

Tasan kuukauden päästä olen jälleen Suomessa. Jotta ei olisi liian surullista lähteä, aloin miettiä asioita, joita kaipaan Suomesta. Kieltämättä kaukana oleminen opettaa arvostamaan kotimaan hyviä puolia:

1. Rehellisyys. Kaikissa maissa on kaikenlaisia ihmisiä ja niin edelleen, mutta Argentiinaan verrattuna Suomessa on huomattavan harvinaista, että joku tahallisesti valehtelee päin naamaa, yrittää huijata tai lupaa jotain, mitä hänellä ei ole aikomustakaan toteuttaa. Erittäin tavallista täällä on esimerkiksi sanoa tulevansa jonnekin ja olla sitten koskaan ilmestymättä paikalle. Mukavaa olla kohta paikassa, jossa ei tarvitse koko ajan miettiä, voiko toisen sanaan luottaa.

DSC_1246
Salaisista paikoista löytyviä puolilaittomia runotaloja tulee ikävä

2. Naisten asema. Kaipaan tulemista kohdelluksi tasavertaisena ihmisenä. Argentiina on moniin muihin Latinalaisen Amerikan maihin verrattuna vähämachoinen paikka, jossa esimerkiksi kaduilla naisten perään huutelu on melko harvinaista, vaikka sitäkin välillä tietysti tapahtuu. Feministinen liike on suuri ja voimakas. Vaikka tasa-arvo ei Suomessakaan ole läheskään valmis, täällä on saanut huomata, kuinka paljon pitemmällä siinä silti ollaan Argentiinaan verrattuna. Suomessa ei useimmiten tarvitse ajatellakaan olevansa nainen. Täällä joku on koko ajan muistuttamassa siitä. ”Mene ensin ovesta sisään, koska olet nainen.” ”Et voi mennä kotiin yksin tähän aikaan, koska olet nainen.” Holhoamiseen on syynsä. Lähes aina kun television avaa, siellä kerrotaan jostain tytöstä, joka on kadonnut tai löytynyt kuolleena. Naisiin kohdistuva väkivalta on todella yleistä, naisilla on huonommat mahdollisuudet työelämässä ja abortti on edelleen laiton. Itsenäiseen kulkemiseen ja elämiseen tottuneelle ihmiselle hyvää tarkoittava suojeleminen tuntuu silti usein yliholhoavalta: ”Anna kun minä autan ja saatan sinut kotiin ja kannan tavarasi ja selvitän tämän bussiaikataulunkin, kun et sinä pieni tyttö ilman minun apuani pärjää”.

Puhetapa on erittäin suora täällä. Lähes jokainen tapaamani uusi miespuolinen henkilö kokee ensitehtäväkseen alkaa udella kummista pidän enemmän, argentiinalaisista vai suomalaisista miehistä ja ”pidätkö sellaisista kuin minä?”. Alussa kesti oppia, että ”ei” täytyy täällä sanoa todella painokkaasti ja monta kertaa, jos haluaa että se uskotaan. Muuten joku saattaa hyökätä saman tien kimppuun. Yökerhossa olen ollut vain kerran ja sen perusteella ei toisen kerran meneminen ole kauheasti houkuttanut, niin epämiellyttävää vieraiden miesten jatkuva tanssimaanrepiminen ja lääppiminen oli. Pahinta on, kun yksi mies kysyy sanattomasti toiselta lupaa alkaa flirttailla seurueessa olevan naisen kanssa, kuin naiset olisivat miesten omaisuutta (ja aivan kuin naiset olisivat niin tyhmiä, etteivät huomaisi suuria kulmakarvannosteluita ja päänheilautteluita).

3. Itsenäisyys. Suomessa osataan hyvin nuorena hoitaa asiat itse. Täällä on ihan normaalia, että 26-vuotias asuu vielä kotona vanhempiensa kanssa ja muutenkin ihmiset ovat hirvittävän liimaantuneita perheisiinsä ja kavereihinsa. Välillä hirvittävän yksinkertaisen asian tekemiseen menee tuhottoman paljon aikaa ja vaivaa, koska sen sijaan, että menisi ja tekisi asian, ensin täytyy kysyä mielipidettä äidiltä ja isältä ja ukilta ja mummilta ja siskolta ja veljeltä ja sen jälkeen soittaa kaverille, että tuletko tekemään tämän kanssani ja jos kaveri ei pääse niin toiselle kaverille, että pääsetkö sinä tekemään tämän yhdessä kanssani. Ennen jokaista tenttiä whatsapp-ryhmät täyttyvät miljoonista: ”luitteko tämän artikkelin?” ”mitä mieltä olitte tästä artikkelista?” ”miksei tämä tiedosto aukea?” ”kirjoitin jo kolme kappaletta, en tiedä, miten jatkaa” -viesteistä. Sisäinen suomalaiseni on salaa sitä mieltä, että kaikki aika menee hukkaan kun koko ajan keskustellaan siitä, miten asia pitäisi tehdä sen sijaan, että tehtäisiin se itse asia.

DSC_0786
Myös Parque Rivadavian kuuluisinta kissaa jään kaipaamaan

4. Poliittinen korrektius. Argentiinaan verrattuna Suomessa ollaan aika tarkkoja siitä, mitä sanoja käytetään ja varotaan, ettei loukata toisia. Täällä ollaan kyllä yleisesti aika suvaitsevaisia, mutta samaan aikaan rasistiset tai seksuaalivähemmistöihin kohdistuvat vitsit ovat erittäin yleisiä. Vaikka kuinka korkeasti koulutettu ja suvaitsevaisena itseään pitävä ihminen olisi, hän saattaa alkaa jossain vaiheessa vitsailla, minkä takia ”kaikki kiinalaiset ovat niin rumia ja valloittavat koko maailman, sadan vuoden päästä olemme kaikki kiinalaisia, voi luoja”. Sitten kun jää kiinni siitä, että vaihtelee hämmentyneitä katseita toisen paikalla olevan eurooppalaisen kanssa, keskustelijat nauravat ja sanovat, että eivät he ole rasisteja, se on tämä argentiinalainen huumorintaju. Juupa juu.

5. Huumorintaju. Suomen huumorintaju on parempi. Täysin subjektiivinen toteamus, mutta en pääse siitä mihinkään. Minulta kysytään välillä, ovatko kaikki suomalaiset hirveän vakavia ja miksi en naura yhtä paljon kuin muut. En voi sanoa, että sen takia, että mielestäni juttu ei ollut hauska. Vastaavasti aina kun yritän sanoa jotain hauskaa, kukaan ei ymmärrä ja luulee, että puhun tosissani ja sitten joudun selittämään koko jutun kolme kertaa ja silti kukaan ei tajua. Flashbackeina on tullut mieleen lapsuudesta isän ja äidin välisiä riitoja, jotka johtuivat siitä, että se mikä oli toisen mielestä hauskaa, ei toisen mielestä ollut lainkaan hauskaa. Yhtäkkiä olen alkanut ymmärtää.

DSC_1667
Charly Garcían musiikkia voi onneksi kuunnella Suomessakin

6. Sopuisuus. Asiat hoidetaan rauhallisesti ja sääntöjä totellaan. Täällä pienimmästäkin vastakkainasettelusta syntyy heti valtava konflikti. Tuntemattomat alkavat haukkua toisiaan pikkuasioiden takia. Täällä olen alkanut arvostaa sitä, miten Suomessa kunnioitetaan toisia ihmisiä. Kukaan ei yleensä ala rähjätä ventovieraalle kadulla sen takia, että toisen kauppakassi on hipaissut hänen polveaan tai hauku bussikuskia kaikilla tunnetuilla ja tuntemattomilla kirosanoilla sen takia, että bussi pysähtyy kaksi metriä taaemmas kuin sen pitäisi.

7. Hiljaisuus ja yksinolo. Se, että on sosiaalisesti hyväksyttävää olla koko päivä yksin kotona puhumatta yhdenkään ihmisen kanssa. Täällä pitää aina selitellä, että en ole kuolemansairas, en nyt vain jaksa olla tekemisissä ulkomaailman kanssa. Sitten saa kuunnella mummoksitulemisvitsejä koko seuraavan viikon.

8. Monet pienet ja yksinkertaiset asiat kuten kirjastot, joissa on muitakin kuin 50 vuotta vanhoja kirjoja, tulostuskiintiöt, toimiva byrokratia, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, jonka ansiosta opiskelijat eivät joudu metsästämään kadonneita elokuvia kaikista valtakunnan salaisista yksityisarkistoista, se että voi käyttää pingviinikuvioista paitaa ilman, että kukaan tulee kysymään, olenko kirchneristien kannattaja, että jokaisella ihmisellä on oma lasi ja oma lautanen, eikä kuka tahansa juo kenen tahansa lasista ja haukkaa kenen tahansa ruuasta.

DSC_1630
Ruuhkametroja ei tule ikävä

Puhumattakaan sellaisista pikkuasioista kuin korruption vähäisyys, taloudellinen ja poliittinen vakaus, pienet luokkaerot, turvallisuus, hyvä julkinen koulutusjärjestelmä tai ympäristönsuojelu. Surullista kyllä, vuosi Argentiinassa on saanut hyvin ymmärtämään, minkä takia vanhempani eivät päättäneet kasvattaa lapsiaan täällä, vaan Suomessa. (Ei surullista siksi, että Suomessa ei olisi hyvä asua, vaan siksi että olisi mukavaa, jos täälläkin olisi.)

Charly García teki sotilasdiktatuuria vastustavia lauluja:

Atlantin aallot

Saavuttuani kotiin edelliseltä matkalta sain kuulla olevani kutsuttu toiselle, joka oli kolmen päivän syntymäpäiväjuhlaretki Valeria del Mariin. Näin päädyin elämäni ensimmäiselle rantalomalle.

Koko menomatkan ajan kaikki muistuttivat, että Argentiinan meri on sitten hirvittävän kylmä ja raivoisa eikä ollenkaan miellyttävä, kuten Brasilian meri. Yhtä usein yritin kertoa, etten ole koskaan ollut Brasilian enkä minkään muunkaan maan (paitsi Suomen) meressä, joten en pysty vertaamaan Argentiinan merta niihin.

Lopulta pääsimme meren luo. Meri oli suuri ja myrskyisä ja haisi kalalta. Kävi hurja tuuli ja välillä tuli ukkonen. Innoissani menin mereen polskimaan, mutta palasin kauhistuneena lähes saman tien takaisin rannalle. ”Mitä minä sanoin”, moni olisi voinut sanoa, mutta ei ystävällisyyttään sanonut. Argentiinan meri on aava Atlantti. Allot olivat niin hurjat, että olin varma, että joutuisin niiden mukana Afrikkaan asti, tai luultavammin meren pohjaan. Tyydyin siis piirtelemään hiekkaan kuvia ja keräämään simpukankuoria rannalta.

Rannalla olemisen lisäksi rantalomaan kuului syöminen, joka alettuaan ei loppunut hetkeksikään. Todennäköisesti vietimme isomman ajan syöden kuin olemalla syömättä. Medialunia, pastaa, medialunia, itsetehtyjä empanadoja, jäätelöä. Medialunia, voileipiä, jäätelöä, kakkua, keksejä, asadoa. Keksejä ja dulce de leche -leipiä, tortilloita, maissia, churroja, keksejä, leipää ja maalaisoreganojuustoa. Ja aamusta iltaan matea. Valittaa ei voi.

DSC_1348
Lähdimme aamun sarastaessa

DSC_1358

DSC_1388
Myrsky nousee
DSC_1400
Ensimmäinen meri, Villa Gesell
DSC_1409
Valeria del Marin rantahuviloita
DSC_1412
Toinen meri, Valeria del Mar
DSC_1429
Pallopeli
DSC_1475
Luciana laulaa
DSC_1466
Ukkonen teki taivaan violetiksi. Alois yritti häätää ukkosen tekemällä suolasta ristin maahan ja iskemällä ristin keskelle veitsen. Taikakeino ei toiminut
DSC_1499
Kolmas meri, Cariló
DSC_1497
Yritän oppia pelaamaan trucoa
IMG-20171209-WA0001
Matias selittää trucon sääntöjä. Tärkeä argentiinalaistumishetki
DSC_1521
Koko maa oli pelkkää simpukkaa
DSC_1536
Carilón keskusta herätti hämmennystä. Ilmeisesti joku oli päättänyt, että saksalainen tonttukaupunki on tarpeellinen Atlantin rannalla
DSC_1559
Paluu merelle numero kaksi, Valeria del Mariin. Opin, että rannalla kuuluu syödä maissia
DSC_1561
Tuuli puhalsi niin kovaa, että päivänvarjosta piti pitää kiinni ja maissi sai hiekkakuorrutuksen
DSC_1588
Paluu
DSC_1584
Pampa ja laguuni

DSC_1595

DSC_1601

IMG-20171211-WA0008
Matkan varrella ostimme maalaisihmisiltä maalaisjuustoa ja maalaisleipää

Suomi 100

Itsenäisyyspäivänä kuuluisi kai kaihoisasti kieriskellä koti-ikävässä ja laulaa aamusta iltaan Finlandia-hymniä. Onneksi ei tarvinnut kuitenkaan tehdä sitä, sillä Suomen suurlähetystö järjesti suurenmoiset itsenäisyyspäiväjuhlat, joihin olin saanut kutsukortin sähköpostilla.

DSC_1304
Puheessaan suurlähettiläs paljasti, että haluaisi suurlähettillään lisäksi olla myös Messi

Nurinkurisesti viime vuonna kun Argentiina täytti 200 vuotta, olin Suomessa ja tänä vuonna kun Suomi täyttää 100 vuotta, olen Argentiinassa. Ehkä silti parempi niin, sillä Suomessa tuskin olisin päässyt linnan juhliin, mutta täällä sai seisoa jonossa kätelläkseen suurlähettilästä. Ei itsenäisyyspäivää ilman jonoa ja kättelemistä, voisi hyvin sanoa.

DSC_1312

Vastoin kaikkien argentiinalaisten ”siellä on varmaan ne kolme Argentiinassa asuvaa suomalaista” -vitsailuja, paikalla oli monta sataa ihmistä. Kohtasin muun muassa vastakohtaparini: puoliksi suomalaisen ja puoliksi argentiinalaisen tytön, joka oli asunut koko elämänsä Argentiinassa ja puhui täydellistä espanjaa ja murteellista suomea. Hämmästyttävä hetki.

Tarja Turunen kertoi, että oli vannonut, ettei koskaan laulaisi tangoa, mutta teki poikkeuksen Suomen satavuotispäivän kunniaksi ja lopetti konserttinsa Satumaahan.

DSC_1328

Punainen ja miljoona vihreää

Misiones on aina ollut mieltäkutkuttava provinssi. En tiedä, onko siitä kirjoitettu harvinaisen paljon, vai onko vain sattumaa että olen lukenut sinne sijoittuvia kirjoja. Argentiinan kirjallisuus on aina ollut hyvin painottunutta pääkaupunkiin ja sitä ympäröivään pampaan. 1900-luvun alussa Misionesissa asunut Horacio Quiroga oli ensimmäinen, josta tuli arvostettu kirjailija kirjoittamalla johonkin toiseen provinssiin kuin Buenos Airesiin sijoittuvaa kirjallisuutta ja Misiones piirtyi kirjallisuuden kartalle.

Lisäksi Misiones on se paikka, johon suomalaiset perustivat siirtokunnan 1900-luvun alussa ja epäonnistuivat surkeasti, kun havaitsivat, että viidakossa ruoka ei putoillutkaan suoraan puusta suuhun, vaan elämä oli vaikeaa. Olavi Paavolainen matkusti 1930-luvulla Misionesiin vieraillakseen Colonia Finlandesassa ja kirjoitti matkastaan kirjan, jonka nuoruudenpäivinäni luin. Nykyään suomalaisten siirtokunnasta ei ilmeisesti ole enää mitään jäljellä, joten sinne emme matkustaneet.

Näiden ja lisäksi esimerkiksi Rodolfo Walshin 60-luvulla tekemien matkakertomusten perusteella oletin, että Misionesissa olisi hedelmätön punainen maa, viidakko, vaarallisia villieläimiä ja hirveän köyhiä ihmisiä, joista toiset puhuvat guaraní-kieltä ja joillakuilla saattaa olla suomalainen sukunimi. Näiden asioiden lisäksi provinssissa sijaitsee Argentiinan kuuluisin turistinähtävyys, Iguazún vesiputoukset.

350px-Argentina.svg

Matka alkoi 18 tunnin bussimatkan jälkeen subtrooppisessa myrskyssä, jonka keskellä kohtasin Santa Festä saapuneen Elman.

Iguazú on Argentiinan kuuluisimpia turistinähtävyyksiä, mikä oli helppo huomata. Kuten kaikki paikasta kirjoitetut blogit aina muistavat mainita, luonnon rauha oli kaukana ja välillä tuli melkein huvipuistomainen olo. Putouksille mentiin pienellä iloisesti tuuttailevalla junalla ja joka paikassa oli niin paljon ihmisiä, että jouduimme seisomaan pitkän aikaa odottamassa, että pääsimme aidan viereen katsomaan näkymiä. Odottaminen kuitenkin kannatti.

Ensimmäisenä päivänä menimme katsomaan putouksia Brasiliasta käsin:

PB259823 (2)
Puistossa kerrottiin, että putoukset olivat ennen kirkkaat, mutta sademetsien hakkuu aiheuttaa sen, että maa lähtee liikkeelle ja putoaa veteen ja siksi vedestä on tullut punaruskeaa

Ja toisena päivänä Argentiinan puolelta:

PB269871 (2)

PB269905 (2)

PB269932 (2)

PB269938 (2)

PB260043 (2)

PB260005 (2)

PB260019 (2)

PB260027 (2)

PB260041 (2)

PB269961 (2)

PB260049 (2)

Valitettavasti emme yrityksistämme huolimatta nähneet apinaa emmekä jaguaaria.

Puerto Iguazú:

DSC_0962
Puerto Iguazún kylässä oli kohta, josta näkee kolmen maan rajan. Vasemmalla Paraguay, oikealla Brasilia, jalkojen alla Argentiina

Putousten jälkeen jatkoimme matkaa rauhallisemmille maille San Ignacioon, joka oli muinaisen jesuiittayhdyskunnan ympärille rakentunut punateinen kylä.

PB270094 (2)
San Ignacion ulkopuolella oleva uimaranta, johon meitä kehotettiin menemään, mutta jossa olikin rakennusoperaatio käynnissä. Vastarannalla näkyy Paraguay

PB270121 (2)

PB270182 (2)

Kaupungin keskellä oli jesuiittarauniot, joita oli alettu kaivaa viidakon alta esiin 1940-luvulla, kun huomattiin että ne saattaisivat houkutella turisteja. Jesuiitoista opimme matkan aikana, että he tulivat Amerikkaan 1600-luvun alussa kristillistämään alkuperäiskansoja. Vasta monta päivää matkailtuamme välähdyksenomaisesti havaitsimme, että koko provinssin nimi tosiaan on lähetystyömäisesti Misiones.

Jesuiitat opettivat guaraní-ihmisiä, käännyttivät heitä kristinuskoon ja rakensivat siirtokuntia, jotka muodostuivat heistä itsestään ja heidän opettamistaan alkuperäisasukkaista. Toisin kuin muut lähetystöntekijät, he kunnioittivat paikallisten omia tapoja, opettelivat heidän kielensä ja tekivät esimerkiksi sanakirjoja. Lisäksi he puolustivat guaraníeita espanjalaisilta ja portugalilaisilta kolonialisteilta, jotka yrittivät ottaa heitä orjiksi. Lopulta Espanjan hallitsijat kyllästyivät siihen, että jesuiitat hallitsivat alueitaan kuin ne olisivat erillisiä valtioita, joissa tekivät mitä halusivat, yleensä Espanjan sotilaita ja hallitsijoita vastaan. Vuonna 1767 kaikki kesuiitat häädettiin pois Espanjan siirtomaista. Guaranít joutuivat orjiksi, monet kuolivat itsenäistymissodissa 1800-luvun alussa ja jesuiittojen rauniot hautautuivat viidakon keskelle.

San Ignacio Miní:

PB270174 (2)

PB270136 (2)

PB270144 (2)

PB270158 (2)

PB270156 (2)
Aidan takana lapset pelasivat jalkapalloa ja vilkuttivat meille

Raunioiden lisäksi San Ignaciossa sijaitsi Horacio Quirogan kotimuseo, joka oli pettymykseksemme kiinni. Hostellissa meitä kehotettiin puikahtamaan tien sulkevan narun ali ja kurkistamaan talon sisälle ikkunoista. Kun rikollisiin toimiin näin suorasanaisesti opastettiin, teimme kuten käsketty oli.

Myöhemmin luimme, ettei talo ollutkaan aito, vaan muutama vuosi sitten rakennettu kopio alkuperäisestä talosta. Ilmeisesti Quiroga ei asuinpaikkakunnallaan ollut erityisen suosittu henkilö ja hänen talonsa oli annettu tuhoutua (joidenkin lähteiden mukaan tarkoituksellisesti tuhottu). Rodolfo Walshin 60-luvun matkakertomuksessa samalta paikalta talo on hylätty ja rapistunut ja kaikki, joita hän yrittää haastatella sanovat, että Quiroga oli pähkähullu kaupunkilainen, joka ei ymmärtänyt mitään köyhien mateviljelijöiden ja muiden Misionesin todellisten asukkaiden elämästä. Yleensä Quirogan novellit kertovat luonnon armoilla elävistä miehistä, joille käy huonosti, kun vaikkapa käärme pistää heitä. Luonto voittaa ihmisen, kuten voitti lopulta kirjailijankin, jonka kaikki viljelysyritykset ja keksinnöt epäonnistuivat. Vaimonsa tehtyä lopulta itsemurhan Quiroga joutui palaamaan lapsineen Buenos Airesiin, mutta ei hyväksynyt tappiotaan, vaan palasi asumaan viidakkoon vielä monta kertaa, yhtä epäonnisin tuloksin.

PB280189 (2)

PB280187 (2)

PB280190 (2)
Quirogan kotitalolta oli näkymät metsän yli joelle asti
PB280201 (2)
Talon takana oli bambumetsä, jonka keskellä sai lukea Quirogan viidakkosatuja

San Ignaciosta jatkoimme matkaa Misionesin pääkaupunkiin Posadasiin, jossa ylitimme Paraná-joen Paraguayhin. Encarnaciónin kaupunki osoittautui paikaksi, johon kaikki argentiinalaiset tulevat ostamaan halpaa tavaraa. Koko kaupunki oli kuin valtava tori. Lisäksi siellä oli ranta, jossa pystyi tiirailemaan Argentiinan puolelle Posadasiin. Kaikkialla kasvoi hedelmäpuita. Toisin kuin Buenos Airesissa, Misionesissa ja Paraguayssa siesta-aika tarkoitti todella siesta-aikaa ja vain kaltaisillemme omituisille turisteille tuli mieleen kävellä kaupungilla 34 asteen lämmössä keskellä keskipäivää.

PB280228 (2)

PB280226 (2)

PB280236 (2)
Kadunvarren puusta oli pudonnut jalkakäytävälle pieni mango

DSC_1127

Seuraavana päivänä lähdimme paikallisbussilla kohti jesuiittaraunioita. Paraguayn rauniot olivat isompia ja paremmin säilyneitä kuin Argentiinan puolen rauniot ja ilmeisesti vielä suurien matkustajalaumojen löytämättömiä, sillä missään ei ollut lisäksemme juuri yhtäkään toista ihmistä.

Jesús de Tavarangüé:

PB290252 (2)
Jesuiittaraunioilla näkyi, kuinka guaraníen taide ja Euroopan barokkitaide sekottuivat

PB290285 (2)

PB290266 (2)

PB290267 (2)

IMG-20171129-WA0011

Santísima Trinidad del Paraná:

PB290317 (2)

PB290307 (3)

PB290315 (2)

PB290301 (2)

Encarnaciónista palasimme jälleen Argentiinan puolelle Posadasiin, joka oli huomattavasti suurempi kaupunki, josta myös pystyi löytämään paraguaylaista ruokaa, toisin kuin Paraguaysta. Posadasissa kävimme muun muassa kahdessa arkeologisessa museossa, joissa olimme ainoat vierailijat ja saimme innostuneilta työntekijöiltä yksityisopastukset, joissa meille kerrottiin seudulla eläneistä alkuperäiskansoista sekä jesuiitoista. Saimme kuulla myös alkuperäiskansojen nykytilanteesta, joka ei ole lainkaan hyvä.

Lisäksi saimme tietää, että oli kansallinen maten päivä, joten menimme rannalle juomaan matea.

DSC_1203
Elma lukee Horacio Quirogaa rajanylitysbussissa
DSC_1208
Posadasisssa patsaatkin juovat matea

PB300352 (2)

Misiones ja Etelä-Paraguay ovat matekasvin kotiseutua.  Jo ammoisina aikoina guaranít joivat matea ja myöhemmin konkistadorit omaksuivat tavan heiltä. Nykyään yerba maten kasvatus on Misionesin tärkeimpiä elinkeinoja muun maatalouden sekä metsäteollisuuden lisäksi. Viimeisenä päivänä matkustimme Apóstoles-nimiseen kaupunkiin, joka on maten pääkaupunki.

Apóstolesissa pääsimme Amanda-merkin maatilalle, jossa meille kerrottiin, että matenkasvatus on iloista puuhaa ja Amanda on maailman paras merkki. Epäilimme hieman museon puolueettomuutta. Kaikki vaikutti erittäin teolliselta, epäekologiselta ja työntekijöiden oloista ei sanottu puolikasta sanaakaan, vaikka meille molemmille oli ennen matkaa kerrottu, että mate-tilojen työntekijät ovat riistettyjä ja elävät suuressa kurjuudessa. Opimme silti, kuinka yerba kasvaa ja päättelimme, että sekin olisi viisaampaa ostaa luomuna.

PC010360 (2)
Elma juo matea matemuseossa

PC010374 (2)

PC010378 (2)
Salakuva matetilan työntekijöistä
PC010382 (2)
Yerba mate kasvaa

Ennakko-odotukset Misionesista pitivät hämmästyttävän hyvin paikkansa. Tiet olivat punaisia, viidakko sihisi ja suhisi, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, koko ajan oli hirvittävän kuuma, kuului guaraníta ja näkyi köyhiä ihmisiä. Paikasta on taidettu kirjoittaa ja kertoa sangen hyvin. Tosin lukemani perusteella olin kenties odottanut jotain vielä villimpää, kurjempaa ja vaarallisempaa. Yksikään villieläin ei hyökännyt kimppuumme, edes hyttysistä ei ollut suuremmin vaivaksi, ja kaupungit olivat yllättävän hyvinvoivan näköisiä ja hienoja. Maaseudulla köyhyys piilee silti edelleen, vaikka viidakko vaikuttaakin hieman kesytetymmältä nyt kuin vuonna 1906, jolloin ensimmäiset suomalaissiirtolaiset saapuivat ja Buenos Airesiin kyllästynyt nuori Horacio Quiroga alkoi rakentaa taloa.

Kannattaa lukea myös Elman matkakertomus, joka löytyy täältä!

Todellisuuden melodraama

Lukukaudenloppumisihmisrauniosaikakausi on saapunut. Olen oppinut, ettei keneltäkään kannata kysyä, mitä kuuluu, koska vastaus on luultavimmin: ”AIVAN KAMALAA”, mitä saattaa seurata tai olla seuraamatta julkinen hermoromahdus.

Elokuvakurssilla on käsitelty sitä, onko melodraama latinalaisamerikkalaisten elokuvien ominaisin muoto ja johtuuko se siitä, että maanosan todellisuus itsessään on melodramaattinen. Lopputulos on aina, että elokuvia on molenlaisia. Todellisuus tuntuu silti välillä 30-luvun tangoelokuvalta.

Tänään oli Héctorin eläköitymisjäähyväisluento, jota tuli kuuntelemaan kaikenlaisia ihmisiä. Joka kerran kun joku aloitti puheen, hän alkoi parin sanan jälkeen itkeä kuin vesiputous. ”Vaikka joku muuttaisi toiseen kaupunkiin tai jäisi eläkkeelle”, yksi puhujista nyyhki katkonaisesti: ”tai vaikka KUOLISI, MIKÄÄN ei KOSKAAN voi erottaa meitä toisistamme!” Nenäliinapaketteja heiteltiin ympäri luokkaa ja kaikki roikkuivat vierustoverinsa kaulassa nyyhkimässä. ”Ilman häntä en olisi mitään, en mitään!” joku huusi seisaaltaan. ”Kaiken, minkä olen elämässäni saavuttanut, olen saavuttanut hänen ansiostaan!” Ainakin neljä tai viisi kertaa saman tilaisuuden aikana koko luokkahuone puhkesi myrskyisiin monta minuuttia kestäviin aplodeihin, joiden aikana jotkut nousivat seisomaan ja toiset huusivat eläköön-huutoja. Kun puheet loppuivat, eläköityvä professori hävisi häntä kädet levällään halaamaan ja pussaamaan ryntäävien ihmismassojen alle.

Alkuaikoina ajattelin jopa, että argentiinalaiset tekevät liian pienistä asioista liian ison numeron: ”Tentti on tulossa, tämä on maailmanloppu, mitä nyt teen, oletko sinä lukenut, en minäkään, voi ei, varmaan kuolen tähän, mikähän näistä teksteistä pitäisi lukea, olisikohan tämä hyvä, tai tuo, mutta en varmaan ehdi lukea näitä kaikkia, mutta en tiedä mikä on paras, en tiedä mitä tehdä, haluaisin tappaa itseni”, sitten: ”Tentti on ohi!!!! Mahtavaa!!!! Tämä on elämäni suurin päivä!!! Täytyy pitää valtavat juhlat!!!!!” tai ”Tiesitkö, että henkilö X pitää enemmän kvittenihillosta kuin bataattihillosta?? Kaikki nämä vuodet hän on pettänyt minua! En tiedä, voinko enää olla hänen ystävänsä. Mitä, et kai sinäkin… En voi uskoa tätä todeksi!!!” tai ”Missä olet toveri, mikset ollut eilen luennolla? Emme ole nähneet ainakaan viikkoon, tämä on aivan hirveää, onko kaikki hyvin? Oletko kunnossa? Siinä on niin kauan kun viimeksi puhuimme. Oletko suuttunut minulle???” tai ”Laitoin liian lyhyen hameen aamulla ja nyt minulla on epämukava olo. Elämäni on ohi.”

Mutta kaikkeen tottuu ja nykyään olen jo sitä mieltä, että pieni melodraama on aivan paikallaan niin elokuvissa kuin todellisuudessakin.

DSC_0837
Viime viikolla oli nähtävissä vielä epästressaantuneita ihmisiä, jotka hengailivat yliopiston patiolla
23825796_10210859738074854_1376273853_o
Sukellusveneavaruusaluskansalliskirjasto ja kukkiva jakarandapuu

Aina ei ole ollut rauhallista

Olen vakaasti sitä mieltä, ettei 30 asteen helteessä voi olettaa kenenkään suorittavan älyllisiä ponnisteluja. Ilmeisesti olen mielipiteideni kanssa kuitenkin yksin, sillä yliopistossa on koittanut lukukauden lopputyökasauma. Muiden ihmisten kävellessä sortsit jalassa kadulla ja syödessä jäätelöä opiskelijat sulkeutuvat pimeisiin huoneisiin katsomaan 60-luvun poliittisia elokuvia.

Viikon kestäneen ihmiskokeen jälkeen voin kertoa, että kun sekoittaa Rodolfo Walshin kirjoja, 60- ja 70-luvun poliittisia elokuvia, parikymmentä niitä käsittelevää artikkelia, lähes 30 astetta lämpöä ja hirvittävän ilmankosteuden, sulkee ne huoneeseen ja jättää muhimaan, seurauksena on aikamoinen maailmanlopun tunnelma.

DSC_0831
Poliisi hakkaa ihmistä elokuvassa

Joku sanoi joskus, että nykyään Argentiinassa eletään todella rauhallista ja vakaata aikaa. Kaikki ihmiset ovat sulassa sovussa keskenään. Silloin nauroin. Nyt katsottuani melkein kymmenen 60- ja 70-luvun poliittista elokuvaa häpeän nöyrästi nauruani.

Nykyään on erittäin rauhallista. Kolmen vuoden välein ei ole vallankaappausta, kolmen päivän välein ei ole peronistien, kommunistien ja troskistien pommi-iskuja, poliisit eivät nappaa kadulta satunnaisia ihmisiä, syytä heitä vallankumouksellisiksi ja vie heitä kaatopaikalle joukkomurhattaviksi. Vankiloissa ei ole poliittisia vankeja, joita kidutetaan ja tapetaan ja joiden ruumiita heitetään helikopterista jokeen.

Suurin osa näkemieni elokuvien tekijöistä on ”kadonnut”, tapettu ja murhattu. Koska jos tekee elokuvan, joka kritisoi valtaapitäviä tai kehottaa vallankumoukseen, ei luonnollisestikaan ole oikeutta elää.

DSC_0818
Vihaisia ihmisiä toisessa elokuvassa

Jollain lailla tiesin, mutta kuitenkaan en tiennyt. Viimeisimmästä sotilasdiktatuurista (1976-1983) kyllä puhutaan koko ajan, mutta ikinä en ollut ymmärtänyt, ettei se ilmestynyt tyhjästä, vaan sitä ennen oli edellinen sotilasdiktatuuri (1966-1973) ja sitä ennen edellinen (1955-1958) ja sitä edellinen (1943-1946). Vuosikymmeniä jatkuvaa taistelua eri ryhmien välillä. Kun yksi pääsee valtaan, toinen on heti tekemässä vallankaappausta. Välillä tulee hetkeksi demokratia ja sitten taas joku on päättänyt olla diktaattori. Peronistit ja kommunistit ja trostkistit sotilaita vastaan, mutta myös kommunistit trostkisteja ja peronisteja vastaan, peronistit kommunisteja ja trotskisteja vastaan ja trotskistit kommunisteja ja peronisteja vastaan. Ja kaikilla yhtä väkivaltaiset keinot taistelussaan.

Kun Rodolfo Walshia luettuamme puhuin argentiinalaisten tovereiden kanssa, he sanoivat yllättäen samaa. Että jollain lailla tiesivät, mutta kuitenkaan eivät tienneet. Eivät näin yksityiskohtaisesti.

Kaikkien poliittisten mellakoiden keskellä suurin osa ihmisistä yritti elää normaalia elämää ja pysyä poissa selkkauksista. Niin kuin omakin perheeni. Jos ei sattunut tuntemaan ketään ääriliikkeisiin kuuluvaa, ei luultavasti edes tiennyt, miten ”vääriä” mielipiteitä harrastavia jahdattiin.

”Jos kysyn perheeltäni, he sanovat, etteivät he tienneet mitään ja jos yritän puhua heille siitä nyt, he sanovat, ettei heitä kiinnosta”, yksi vierustoveri kertoi.

”Minun perheessäni tiedettiin, koska isoisäni oli työläinen ja hänet pakotettiin liittymään peronistien ammattiliittoon, koska muuten hän ei olisi saanut täyttä palkkaa.” ((Ammattiliitto oli korruptoitunut ja yhteistyössä Onganían diktatuurin kanssa.)) ”Mutta lopulta hän kyllästyi niin, että irtisanoutui koko työpaikasta. Pelko kuitenkin jäi. Kun kerroin äidilleni, että aioin tulla opiskelemaan kirjallisuutta, ensimmäinen mitä hän sanoi oli, että älä sitten IKINÄ liity mihinkään puolueeseen tai sekaannu politiikkaan millään tavalla.”

Lisäksi he kertoivat, että on edelleen paljonkin ihmisiä, jotka kertovat haluavansa sotilasdiktatuurin takaisin. Sellaiset ihmiset sanovat, etteivät sotilaat heille mitään pahaa tehneet, koska he eivät kuljeksineet ”tekemässä mitään outoa”. Suurin osa ei varmaankaan halua ihmisten tappamista, mutta kaipaa sitä, että ”siihen aikaan oli järjestys maassa”.

Varmaan oli järjestys jos kaikki eri mieltä olevat tapettiin.

DSC_0844 (2)
Argentiinan presidentit sadan vuoden ajalta. Punaiset ovat diktatuureja. Kauan sitten kysyin isovanhemmiltani, kuinka monta vallankaappausta he ovat elämänsä aikana nähneet. He laskivat hetken ja sanoivat, että laskujeni mukaan kuusi. En tiedä, kykeenekö suomalainen minäni vieläkään oikein käsittämään, että yhden ihmisen elämän aikana voi olla ei yhtä tai kahta vaan kuusi vallankaappausta. Lisäksi, kuten näkyy, edes demokraattisina aikoina juuri yksikään presidentti ei saanut suoritettua kauttansa loppuun asti. Ylpeinä kaikki muistavat aina myös mainita, että Argentiina on varmaan maailman ainoa maa, jossa on ollut viisi presidenttiä yhden viikon aikana. Tämä tapahtui vuonna 2001.

Puhuessaan 60- ja 70-luvun militanteista elokuvakurssin professori sanoo aina ”me”. ”Me teimme näin”, ”me taistelimme”. Alusta asti on ollut selvää, että hän oli itse mukana toiminnassa.

Suurin oivallus tässä ehkä onkin ollut, että vaikka sotilasdiktatuurin uhreista puhutaan paljon, kukaan ei yleensä puhu siitä, mitä he tekivät ennen kun heistä tuli ”sotilasdiktatuurin uhreja”. Héctor Kohen sanoo, ettei lainkaan pidä nykyisestä uhripuheesta. ”Emme me tyhmiä olleet.”

Hän tiesi, että oli vaarallista suunnitella vallankumousta ja taistella sotilasdiktatuuria vastaan. Kaikki he tiesivät. Rodolfo Walsh kirjoitti non fiction -kirjan siitä, miten poliisi nappaa satunnaisen ihmisjoukon ja murhaa heidät kaatopaikalla. Hän tiesi, että hänelle voisi käydä samoin. Ja lopulta hänet tapettiin. Héctor itse joutui lopulta viimeisen sotilasdiktatuurin aikana vankilaan, jossa häntä pidettiin ja kidutettiin vuosi. Mutta riskeistä huolimatta he jatkoivat, koska halusivat tehdä maailmasta paremman paikan. Kohenin mukaan diktatuurit eivät pelkästään tappaneet ihmisiä, vaan tukahduttivat yhteiskunnallisen keskustelun. Ja nykyajan uhrikeskustelu hänen mielestään jatkaa samaa tukahduttamista. Uhreista puhuminen on helppoa, koska (ainakin melkein) kaikki ovat sitä mieltä, että ihmisiä ei saa tappaa. Jos aletaan puhua eri militanttiryhmien mielipiteistä ja vallankumoussuunnitelmista, heti tulee riita.

Aikakauden elokuvien katsominen oli hieman kuin olisi puikahtanut salaiseen todellisuuteen. Osa elokuvista oli sellaisia, joita ei ole levityksessä missään, eikä kukaan yleensä katso niitä. Toisista taas on tullut demokratian paluun jälkeen kaikkien tuntemia klassikkoja. Nyt vihdoin tiedän, minkälaisia olivat ne eriävät mielipiteet, joiden takia kaikki tapettiin. Mikä oli peronistimilitanttien, mikä sosialistimilitanttien ja mikä trotskistimilitanttien ajatus paremmasta Argentiinasta. On mukavampaa ajatella, että he uhrasivat elämänsä elokuvien ja paremman tulevaisuuden takia, kuin että heidät tapettiin ihan turhan takia.

Vaikka tietenkin olisi ollut parasta, jos ketään ei olisi tapettu ollenkaan.

Screenshot_2017-11-13-21-33-22
Opiskelukin on täällä perin sosiaalista