Toiset äänestivät taas

Santiago Maldonadon ruumis löydettiin joesta. Nyt hänen tappamisestaan on yhtäkkiä alettu syyttää mapuche-kansaa. Kukaan ei edelleenkään tiedä, mitä hänelle oikeasti tapahtui. Jotkut väittävät, että hänet löydettiin tahallaan juuri ennen vaaleja.

Vaalit olivat sunnuntaina. Tällä kertaa en kulkenut koko päivää katkeroitumassa siitä, etten saa äänestää, vaan menin yhdelle äänestyspaikoista katsomaan kuinka muut äänestivät. En tiedä, oliko se sitten parempi. Tällä kertaa päätin olla kuitenkin rehellinen itselleni ja myönsin, että äänestyskyvyttömyyteni on oikeastaan oma vikani, sillä en koskaan ottanut selvää, kuinka voisin muuttaa äänestyspaikkani Suomessa olevasta suurlähetystöstä tänne.

Joku kysyi ihmeissään, ketä sitten äänestäisin, kun kerran niin kovasti haluan äänestää. Monilla paikallisillakin on nimittäin se ongelma, etteivät he löydä sopivaa ehdokasta, mutta joutuvat äänestämään, koska äänestäminen on pakollista. Vastasin, että ei aavistustakaan. Äänestysvaihtoehdot vaikuttavat suunnilleen yhtä huonoilta. Kumpi on parempi, populisti, joka väittää ajavansa kansan asiaa, mutta laittaa kaikki valtion rahat omaan taskuunsa rakennuttaakseen itselleen luksushotelliketjuja ja palatseja ympäri maailmaa vai valmiiksi miljonääri-ihminen, joka vastustaa korruptiota, mutta ajaa pelkästään rikkaiden etua ja haluaa yksityistää kaiken? Vuodesta 2015 asti jälkimmäinen vaihtoehto on voittanut ja voitti nytkin. Ei välttämättä siksi, että ihmiset pitäisivät Cambiemosista, vaan siksi että monet pitävät sitä ainoana vaihtoehtona kirchneristeille, joihin monet alkoivat vuosikausien vallassapidon jälkeen olla lopullisen kyllästyneitä.

Harvoin sitä tulee ajatelleeksi, että Suomen vaaleissa on se hyvä puoli, että ongelmana ei koskaan ole se, ettei olisi ketään ehdokasta jota äänestää.

DSC_0352
Vaalien lisäksi tänä viikonloppuna oli Lucianan syntymäpäiväjuhlat
Mainokset

Baskisiirtolaisten kohtalo

Jostain kumman syystä olin saanut Facebookissa kutsun Llavallolin baskiyhdyskunnan juhlapäivään. Koska en saamattomuuksissani ollut järjestänyt itselleni pitkäksi viikonlopuksi parempaakaan tekemistä, lähdin lauantaina junalla Llavalloliin, Suur-Buenos Airesin eteläosiin.

Quilmes_ubicacion
Valkoinen on Buenos Airesin kaupunki, jossa asuu 3 miljoonaa ihmistä, loput 10,5 miljoonaa asuvat punaisella alueella, joka on conurbano.

Llavallolista odotin löytäväni ehkä pienen talonrötiskön, jonka sisällä pari aktiivista yhdisytysihmistä laulaisi vihreissä vaatteissa kansanlauluja ja joku mummo tarjoaisi vuohenjuustoa ja kutsuisi kurssille, jossa opiskellaan baskia. Olisi hupaisaa ja lievästi kiusallista ja sitten lähtisin pois.

Odotukseni eivät olisi voineet osua väärempään. Kuljin juna-asemalta kohti baskiyhdistystä Euskal Echeaa suuren vihreän puiston reunaa. Ajattelin, että tapahtuma olikin yhdistyksen tilojen sijaan puistossa. Kun tulin kartan osoittamaan pisteeseen, tuli ilmi, että se ei ollutkaan puisto. Olin Euskal Echean etupihalla.

DSC_0261
Baskeja Euskal Echeassa

Valtavalla kiviportilla hulmusivat Baskimaan liput ja aseistetut vartijat katselivat epäluuloisina ihmisiä. Portin takana alkoi loputon puiden reunustama hiekkatie, jonka molemmilla puolilla ihmiset söivät piknikkiä ruohikolla. Kävelin ja kävelin ja aloin jo olettaa, ettei tie johtaisi mihinkään, kun puut yhtäkkiä loppuivat. Katsoin ylös ja havaitsin, että edessäni kohosi valtava kivinen linna. Olin saapunut Euskal Echeaan.

DSC_0258
Melkein yhtä hieno kuin Joensuun norssi

Euskal Echea oli melkein kuin kaupunki tai englantilainen sisäoppilaitos. Alueella oli lukuisia linnamaisia rakennuksia, jotka pitivät sisällään muun muassa erittäin kalliin yksityiskoulun ja vanhainkodin. Ihmisillä oli hienot vaatteet, bändi soitti kansainvälistä muotimusiikkia ja koulun oppilaat myivät ruokaa kerätäkseen rahaa luokkaretkelle Brasiliaan.

Kun matkustin Baskimaahan viime kesänä, opin, kuinka karua ja kurjaa elämä siellä oli ollut ja kuinka kaikki kuolivat nälkään ja jos eivät kuolleet, joutuivat lähtemään Amerikkaan. Kukaan ei osannut lukea ja kirjoittaa, ihmiset olivat jäyhiä ja pitivät sanansa ja tekivät kovaa ruumiillista työtä. En tiedä, johtuiko siitä, että tarina oli niin samanlainen kuin Suomessa että heti tuli kotoisa olo. Oli helppoa ajatella, että tällainen oli esi-isien koti. Täällä he paimensivat lampaita ja kuuntelivat sirkkojen siritystä vuorilla ennen kuin lähtivät suurella laivalla Amerikkaan. Llavallolissa olo sen sijaan oli lähinnä hämmentynyt. Eteen avautui tarinan toinen puoli. Argentiinassa baskit olivat yksi ensimmäisistä siirtolaisryhmistä ennen suuria muuttoaaltoja ja osa heistä rikastui ja muodosti oman sulkeutuneen eliittinsä. He omistivat suuria maita, tilasivat pukuja Euroopasta ja rakennuttivat hautausmaille mahtipontisia mausoleumeja, joiden päällä enkelipatsaat nyyhkivät. Esi-isäni olivat myös näitä ihmisiä.

Pienenä pidin aina argentiinalaisia sukulaisiani jännittävinä ja moderneina, koska he kertoivat ihmeellisiä tarinoita, opettelivat 90-vuotiaina käyttämään digikameraa ja olivat matkustelleet höyrylaivalla lomalle Pariisiin sillä aikaa kun suomalaiset esi-isät söivät pettuleipää ja kaatoivat puita metsässä. Argentiinan sukulaisten tarinoissa vilisi japanilaisia puutarhureita, kuuluisia kirjailijoita ja takapihalla käveleviä eksoottisia lemmikkieläimiä. Hämmästyttävän kauan on kestänyt tajuta, ettei se ehkä johdukaan siitä, että he olivat argentiinalaisia, vaan siitä että he olivat rikkaita. Tällaisiakin järkyttäviä asioita täytyy elämässään hyväksyä.

28963328490_b1cdffa706_z
Donaixti-Ibarre, esi-isien kotikylä Baskimaassa

Valittaminen on porteñon ammatti

Yksi porteñon eli buenosairesilaisen luonteenomaisimmista tuntomerkeistä on valittaminen. Sää tässä kaupungissa on huonoin koko maailmankaikkeudessa, kadut saastaisia, joka paikassa on liikaa ihmisiä ja tämä hirvittävä liikenne, aina sataa, joka päivä joutuu toisten selkiä haistelemaan metrossa ja autolla jos kulkee, niin vielä pahempi ja kun on niin kostea ja painostava ilma ja kyllä ei kukaan kunnioita mitään sääntöjä ja kaikki ovat yksiä mafiosoja ja silmänsä kun kääntää niin jo on rahat ja kännykkä viety ja ihan liian kuuma ilmasto ja poliitikot ovat kaikki varkaita ja vievät koko maan perikatoon ja kaikki on kyllä peronistien/radikaalien/Macrin/Yhdysvaltojen syytä ja hinnat niin kalliita ettei voi elääkään ja inflaatio kiihtyy ja niin on hirveän kylmä, ettei voi ulos lähteä ilman kolmea villapaitaa, eihän tässä maassa ole työmahdollisuuksiakaan, aseita ja väkivaltaa joka puolella ja hirveitä laiskimuksia kaikki, eihän täällä kukaan muu käy töissä kuin minä ja olipa siinä taas koirankakkakin keskellä jalkakäytävää. Välillä kun ihmisiä kuuntelee täytyy ihmetellä, asuvatko he tosiaan Buenos Airesissa vai keskellä Syyrian sotaa.

Ensimmäinen kysymys, jonka joka ikinen tapaamani uusi ihminen kysyy on aina ja väistämättä: ”Miksi ihmeessä tulit tänne? Jos minä voisin, muuttaisin saman tien Suomeen.” Ja sitten alkaa puoli tuntia kestävä valitus siitä, minkä takia Argentiina ja erityisesti Buenos Aires on koko maailmankaikkeuden kurjin kuralätäkkö ja roskakasa, jossa kukaan ei voi asua.

Ymmärtäisin valittamisen, jos sillä olisi jokin perusta. Kun katsoo listaa maailman valtioista inhimillisen kehityksen indeksin mukaan järjestettyinä, Argentiina on 50 parhaan maan joukossa. Samoilla sijoilla Argentiinan kanssa listassa on muun muassa sellaisia maita kuin Latvia ja Kroatia. Asuinkelvottomia kehitysmaita kaikki.

cesar-ayopediespecificamentequeno-me-sentarantuntotaun-porteno-ay-cortaron-la-luz-volvio-14773367
Bart sanoo erityisesti pyytäneensä, että ei joudu istumaan porteñon viereen ja porteño valittaa: taas valot poikki, bussin hinta nousi, taas sataa etc.

Argentiinassa on se vika, että kaikki katsovat aina Eurooppaan päin. Kun porteño lähtee kesälomalle, ei hän lähde Kolumbiaan tai Peruun, hän lähtee Pariisiin. Muissa Latinalaisen Amerikan maissa ilmeisesti ajatellaan, että argentiinalaiset kuvittelevat olevansa heitä parempia, koska ovat eurooppalaisten jälkeläisiä eivätkä tunne kuuluvansa Latinalaiseen Amerikkaan. Suurin osa ihmisistä täällä pitää Eurooppaa edelleen tärkeimpänä vertauskohtana ja esikuvana kaikessa. Uutisissa kerrotaan koko ajan Euroopan tapahtumista. Kuvitellaan, että Euroopassa kaikki on sivistynyttä ja kaunista ja hienoa ja täydellistä. Jos yrittää kertoa kaikesta, mikä Euroopassa on huonosti, kukaan ei kuuntele, vaan jatkaa päälle monologiaan siitä, miten hirveä maa Argentiina on.

Suomesta tulleena ei tietenkään voi kieltää, etteivätkö monet asiat olisi siellä paremmin. On enemmän tasa-arvoa ja vakaampi yhteiskunta ja vähemmän korruptiota eikä tarvitse pelätä kävellessä yksin yöllä kadulla. Silti sitä loukkaantuu, kun ihmiset sanovat: ”et sinä mitään ymmärrä, kun olet sieltä ensimmäisestä maailmasta” ja sulkevat sillä lailla ulos koko keskustelusta. Samaan aikaan kuitenkin sanoo itselleen, ettei ole oikeutta olla loukkaantunut, koska on totta, että elämäni Suomessa on aina ollut naurettavan turvallista ja helppoa.

Tiedän, että asun Suomessa, tiedän, että olen etuoikeutettu. Tiedän, että palaan parin kuukauden päästä Suomeen ja että on eri asia asua paikassa vuosi kuin koko elämänsä. Silti en ymmärrä, miksi se niin monen mielestä tarkoittaa sitä, että minulla ei ole oikeutta pitää Argentiinasta. Miksi aina kun sanon viihtyväni täällä, vastaus on vähättelevä nauru ja ”ihanko totta?” ja ”selvästi et ole asunut täällä kauaa” tai ”vai niin, minä en”?

Huvittavinta on se, että eniten valittavat ne, joilla kaikista parhaiten menee. Buenos Aires on Argentiinan rikkain paikka. Ne, joilla olisi oikeasti syytä valittaa ovat kaukana pohjoisen köyhissä provinsseissa Jujuyssa, Chacossa, Santiago del Esterossa ja Formosassa. Jujuyssa ihmiset asuvat pikkukylissä keskellä vuoria, heillä ei ole juoksevaa vettä tai viemäreitä ja he kävelevät kymmenien kilometrien matkoja, koska muuta kulkuneuvoa ei ole. Mutta heillä on ruokaa mitä syödä ja he elävät kuten heidän esi-isänsäkin elivät. Kukaan, jonka kanssa siellä puhuin, ei pitänyt valituspuheita.

Myös Lomas de Zamorassa on huomattavasti köyhempää kuin pääkaupungissa. Osa Lomasin kavereista asuu ihan slummin vieressä, slummissa tai alueella, joka vielä kymmenen vuotta sitten oli slummia. Silti monet heistä ovat ylpeitä kodistaan, samoin kuin esimerkiksi Formosan provinssista oleva tyttö, jonka kanssa juttelin viime viikonlopun juhlissa. (”Voit kutsua minua vaikka paraguaylaiseksi, mutta älä ikinä koskaan porteñoksi”, hän sanoi.) Kukaan Lomasissa ei ole koskaan kysynyt minulta, miksi ihmeessä tulin Argentiinaan. Sen sijaan he kuljettavat minua innostuneina ympäriinsä näyttääkseen kaiken, mitä tässä maassa on hyvää – ja myös sen, mikä on pahaa, mutta eivät marttyyrisoituakseen kuinka joutuvat asumaan täällä barbaarien pesässä, vaan näyttääkseen, että tällaista täällä on, tämän haluamme muuttaa paremmaksi.

Yksi esimerkki hyvästä asiasta ovat kaikki Latinalaisen Amerikan kuuluisimmat rock-yhtyeet, joista kuuluisin on Soda Stereo:

”Ella dice quilombo y la finlandesa ceba mate”

Tämänhetkisen elämäni raskaimmaksi koettelemukseksi ovat muodostuneet tiistaiaamut, jolloin joudun heräämään epäinhimilliseen aikaan ehtiäkseni luennolle, joka alkaa kello 9.00 aamulla. Sietämätön kärsimysnäytelmä. Kaiken lisäksi kaikki luentokaverini ovat ulkomaalaisia, joten maten sijaan olen joutunut selviytymään sanoinkuvaamattoman pahanmakuisella yliopistokahvilla, joka ei auta hereillä pysymisessä laisinkaan. Haikeasti kaipaillen olen tuijotellut muiden mateja ja monta kertaa suunnitellut ottaa oman mukaan, mutta lopulta aina viime hetkellä jänistänyt varmana siitä, että muut nauraisivat.

Tänä tiistaina rohkaisin viimein mieleni, pakkasin maten reppuun ja kävelin luennolle termospullo kainalossa. Ensimmäinen reaktio tuli yllättäen yhdysvaltalaiselta toverilta: ”Onko sinulla mate! Joka ikinen tiistai haaveilen matesta, mutta en ole uskaltanut ottaa mukaan, koska pelkään, että kaikki argentiinalaiset nauravat!” Niin aloimme siis juoda matea.

Kuten joka ikinen viikko, luennolla oli 9.00 minä ja kaksi muuta vaihtaria. Paikalliset alkoivat ilmestyä suunnilleen puoli kymmenestä eteenpäin. Kuten olimme pelänneet, jokainen joka astui luokkaan purskahti saman tien nauruun. Onneksi nauru oli perin hyväntahtoista. Kun vielä tarjosin luentoa pitävälle professorille maten, kaikki sanoivat, että olen saanut täydet pisteet ja kurssin suoritettua. ”Viime viikolla yhdysvaltalainen sanoi quilombo ja tänään suomalainen valmistaa matea”, argentiinalaiset opiskelijat päivittelivät ylpeinä siitä, että ulkomaalaiset omaksuvat heidän tapojaan.

Seuraavalla luennolla torstaina kaikkien ensimmäinen kysymys oli, olinko tuonut maten ja kieltävää vastausta seurasi pettynyt huokaisu. Onneksi kahdellakin argentiinalaisella oli mate mukana ja koko tunnin ajan molempien matet kiersivät ympäri luokkaa argentiinalaisilta yhdysvaltalaisille, hollantilaiselle ja suomalaiselle. Ehkä ei ollut niinkään paha asia joutua hieman naurunalaiseksi.

DSC_0154
Maten juomisen lisäksi elokuvakurssilla tehdään ryhmätyötä johon kuuluu muinaisten salaisuuksien kaivelua arkistoissa

Villi viikonloppu

Koskaan ei pitäisi mennä sanomaan olevansa ahkera opiskelija, koska seurauksena päätyy juoksentelemaan neljä päivää retkestä ja juhlasta toiseen ja raahautuu maanantaina luennolle pöllämystyneenä ilman, että on lukenut puolikasta sanaakaan.

DSC_0109
Reserva natural de Santa Catalina, Llavallol

Kaikki alkoi torstaina, kun lähdin suoraan aamuluennon jälkeen junalla Lomas de Zamoraan. Ajelimme Ericin kanssa koko päivän ympäri lähiseutuja ja joimme matea ja söimme empanadoja ja vierailimme muun muassa Llavallol-nimisen kaupungin reserva ecológicassa, joka oli valtava metsä. Illalla Argentiina pelasi Perua vastaan ja ei voittanut ja kaikki karjuivat television pelaajille ja olivat lopulta itkun partaalla, koska Argentiina on vain kerran jäänyt ulos MM-kisoista, mutta näyttää siltä, että tästä on nyt tulossa toinen kerta.

DSC_0106

Perjantaina tein rauhallista syntymäpäivämustikkapiirakkaa, mutta löysin itseni puoli viideltä aamulla San Telmosta puhumasta kommunistisista diktatuureista suomalaisten ja venezuelalaisten kanssa. Lauantaina taas oli saksalaisen Tomin syntymäpäiväjuhla, jossa tapasin paljon kolumbialaisia, joista jotkut opiskelivat teollista muotoilua ja kertoivat, että vihaavat suomalaista designia, koska se on niin nerokasta: samaan aikaan yksinkertaista ja käytännöllistä ja kaunista. ”Aina kun näen jotain, mistä todella pidän, ja alan tutkia, kuka sen on tehnyt, saan tietää että se on suomalainen. Kirotut suomalaiset”, he manailivat ja tunnustivat Tapio Wirkkalan ja Armi Ratian olevan suurimpia idoleitansa.

IMG-20171007-WA0001
Suomi, Argentiina ja San Telmo

Sunnuntaina menin jälleen aamulla Lomas de Zamoraan ”lounaalle”, josta palasin pääkaupunkiin kaksitoista tuntia myöhemmin yhdeltätoista illalla. Sen jälkeen  nukuin 14 tuntia. Onneksi sattui sopivasti maanantain ensimmäinen luento olemaan peruttu.

DSC_0111
Lomas de Zamora. Tästä on tullut jo toinen kotikatu
2017-10-09.png
Sunnuntai. Hyvä päivä soittaa kitaraa, pelata korttia ja potkia palloa

Vaihtoaktiviteetit ja hämmästyttävä kohtaaminen

Opiskella vai eikö opiskella lienee vaihtoelämän ikuinen kysymys.

Osa vaihtareista kertoo, ettei tee ikinä mitään muuta kuin opiskelee saadakseen kurssit hyväksyttyä ilman lopputenttejä ja voidakseen käyttää koko joulukuun matkustamiseen. Toisten elämä on yhtä loputonta milongaa, baarikierrosta, elokuvateatteria, museota ja provinssimatkailua. Satunnaisesti heidän päänsä saattaa pilkahtaa luennollakin.

Muiden kysyessä mitä kuuluu, vastaukseni ovat viime aikoina olleet: maanantaina luin tenttiin ja olin tentissä, tiistaina luin Borgesin omaelämäkerran ja katsoin brasilialaisen elokuvan, keskiviikkona luin artikkeleita brasilialaisista elokuvista, torstaina luin Osvaldo Sorianon kirjaa, perjantaina luin Sorianon loppuun ja aloin lukea Rodolfo Walshia ja niin edelleen. Kirjat vain vaihtuvat joka viikko. Silti olen koko ajan tuhat vuotta jäljessä kaikesta, mitä pitäisi tehdä.

Kaksi kuukautta sitten kaupunkiin tulleet vaihtarit tuntevat kaupungin baarit ja elokuvateatterit paremmin kuin minä ja kysyvät, mitä oikein olen tehnyt kaikki nämä kuukaudet. Hyvä kysymys. En malta jättää mitään lukematta, koska kaikki opiskeltavat asiat ovat niin mielenkiintoisia, mutta sitten tulee aina olo, että vaihdossa ei ehkä kuuluisi kieltäytyä koko ajan kutsuista kaikkialle sen takia, että täytyy nyt lukea nämä 200 artikkelia.

DSC_0061
Modernin taiteen museo

Tällä viikolla yritin sitten muuttaa tapojani ja osallistuin pitkästä aikaa vaihtoaktiviteettiin, joka oli yhteismatka salsatunnille. Salsaretki oli ihmeellinen ja hämmästyttävä, sillä vaikka en oppinutkaan mitään uutta salsasta, tapasin salaperäisen toisen suomalaisen, josta olin kuullut epämääräisiä huhuja, mutta jonka olemassaolosta en ollut koskaan saanut todisteita. Toinen suomalainen oli mukava ja kaiken lisäksi opiskelee Turun yliopistossa. Valtava tämä maailma ja niin edelleen.

Yllättävät kohtaamiset eivät päättyneet siihen, sillä salsatunnilla kuulin yhtäkkiä suomea vierestäni. Ensimmäinen suomalainen puhui toisen löytämänsä suomalaisen kanssa. ”Ootko säkin suomalainen?” kaikki huudahtelivat ihmeissään ja joukon muunmaalaiset vaihtarit nauroivat, että koko Suomi on kokoontunut samaan huoneeseen. Seitsemässä kuukaudessa en ollut koskaan tavannut ketään suomalaista ja nyt samana päivänä kaksi. Ihmeiden aika ei ole ohi. Päätimme perustaa Suomi-kerhon.

Salsatunnilla palautettuani itseni yliopiston ulkopuoliseen elämään jatkoin samaa rataa ja menin viikonlopun aikana vielä taidemuseoon, elokuviin ja vallattuun taloon, jossa kaikki istuivat lattialla ja soittivat kitaraa. En muista, koska olisin viimeksi nähnyt kenenkään istuvan lattialla. Kohta lähden historialliseen museoon opastetulle kierrokselle, jossa kerrotaan naisten asemasta Argentiinan historiassa. Sen jälkeen voikin taas sulavasti palautua kirjojen pariin.

DSC_0064
Modernin taiteen museossa oli taideteos, joka oli kokonainen sali, joka oli lattiasta kattoon hämähäkinverkkoa. Taiteilija oli taiteilijuutensa lisäksi hämähäkkitutkija, joka oli laittanut hämähäkit kutomaan taideteoksen.

Loputtoman kurjuuden kirjasto

Vähintään maaliskuusta asti olen tasaisin väliajoin saanut kehotuksia mennä Boedon pieneen barrio-kirjastoon, jossa Borges työskenteli 30- ja 40-luvuilla. En ikinä mennyt. Nyt luettuani Borgesin omaelämäkerrasta, kuinka hän ”joutui” työskentelemään kirjastoapulaisena ”harmaan ja yksitoikkoisen kaupunginosan” pikkukirjastossa, jossa palkkakin oli surkeat 200 pesoa kuussa ja silloin tällöin erikoislahjana saatu kilon paketti yerba matea, kirjastomatka alkoi huvittaa.

DSC_0054

Kirjasto oli Nummen kirjastoa pienempi, melko vanha ja rappeutunut ja suunnattoman ylpeä kunnianarvoisasta menneisyydestään suuren kirjailijan työpaikkana. Yläkerrasta oli tehty Borges-museo, joka tosin oli suljettuna remontin vuoksi. Jos ei olisi sattumalta Borges-kurssilla joutunut lukemaan Borgesin omaelämäkertaa, voisi jopa kuvitella, että Borges oli kirjastossa arvostettu henkilö. Mikään väärinymmärretty taiteilija hän kun ei koskaan ollut. Näin Borges kuitenkin kertoo:

”Kirjastossa ei juurikaan työskennelty. Työntekijöitä oli viitisenkymmentä, vaikka työmäärään nähden viisitoista olisi riittänyt hyvin. Minun tehtävänäni oli yhdessä kahdenkymmenen muun kanssa luetteloida kirjoja. Kirjaston kokoelma oli kuitenkin niin pieni, että pystyimme löytämään teokset helposti ilman kortistoakin. Teimme suurella vaivalla luetteloa, jota kukaan ei koskaan käyttänyt.

Ensimmäisenä päivänä työskentelin tunnollisesti. Seuraavana päivänä osa työtovereista veti minut sivuun sanoakseen, etten voisi jatkaa niin, tai paljastuisimme. ”Sitä paitsi”, he perustelivat ”koska koko tämä luokitteleminen on keksitty vain, jotta vaikuttaisi siltä, että työskentelemme, sinun vuoksesi meidät ajetaan kohta kaikki pihalle.” Sanoin heille, että toisin kuin he, olin luokitellut sadan kirjan sijaan neljäsataa. ”No, jos jatkat samaan malliin, pomo suuttuu, eikä tiedä mitä meidän kanssamme tehdä”, he vastasivat. Jotta kaikki olisi uskottavampaa, he pyysivät minua luokittelemaan yhtenä päivänä kahdeksankymmentäkolme kirjaa, seuraavana yhdeksänkymmentä ja kolmantena sataneljä.

Sinnittelin kirjastossa yhdeksän vuotta. Yhdeksän loputtoman kurjaa vuotta. Muita työntekijöitä ei kiinnostanut muu kuin hevoset, jalkapallo-ottelut ja alatyyliset vitsit. Kerran yksi lukija raiskattiin naistenvessassa. Kaikki sanoivat, että se oli väistämätöntä, olivathan naistenvessa ja miestenvessa vierekkäin.

(–)

Ironista kyllä, olin siihen aikaan melko tunnettu kirjailija, paitsi kirjastossa. Kerran eräs työtoveri löysi tietosanakirjasta jonkun Jorge Luis Borgesin nimen ja yllättyi että tuolla henkilöllä sattui olemaan saman nimen lisäksi myös sama syntymäpäivä kuin minulla.”

Ehkä luppoajasta ei loppujen lopuksi ollut niin suurta haittaa, sillä kun muutakaan tekemistä ei ollut, Borges istui kirjaston kellarissa ja kirjoitti.

DSC_0051

Itsereflektiohetki

Toisista maista kirjoittamisessa on se huono puoli, että se on aika vaikeaa. Joko päätyy romantisoimaan kaiken ja piirtämään postikorttimaisemia, joissa kukkaset tuoksuvat puistoissa ja katulamput heijastuvat sateen jälkeen mukulakivikaduista tai sitten kaupunki on hirveä vaarojen pesä, jossa ryöväri väijyy joka kulman takana. Blogin aloittaessani ajattelin, etten koskaan tekisi kumpaakaan, mutta näköjään en ole juuri muuta tehnytkään.

Elokuvakurssilla käsiteltiin jonain päivänä sitä, millä lailla kuva toisista maista ja maanosista syntyy. Luennon pitäjän mielestä Euroopassa ajatellaan, että Latinalaisessa Amerikassa on pelkkiä kriisejä ja köyhyyttä ja siksi eurooppalaisille elokuvafestivaaleille valitaan aina täältä pelkästään elokuvia, jota kertovat niistä aiheista. Ihmiset haluavat nähdä elokuvia, jotka vahvistavat sitä, minkä he jo tietävät. Muu jätetään sivuun. Täälläkin tehdään ihmissuhdedraamoja ja romanttisia komedioita.

Yksi viimeisimpiä argentiinalaisia suurmenestyselokuvia on Valkoinen elefantti, joka kertoo slummissa työskentelevistä papeista, joiden elämä on avointa sotaa. Joka päivä sataa, on harmaata ja kaikki ampuvat toisiaan ja lopulta kaikki hyvät ihmiset tapetaan. Jokainen, jonka kanssa olen elokuvasta puhunut, on sanonut että se on täyttä pötyä eikä kerro mitään slummien todellisuudesta. Silti elokuva on ollut Cannesissa ja levinnyt ympäri maailmaa ja saanut paljon kehuja kaikkialla.

Toisaalta kurjuuden liioittelu ja sillä mässäily sekä ruusunpunaiset postikorttimaisemat ovat sentään edes jonkinlaisessa yhteydessä tosimaailmaan. Slummeja on olemassa, samoin kukkiakin. Kaikkein käsittämättömipiä representaatioita taitavat olla ne, jotka on täysin tyhjästä temmattu. How I met your motherissa Robin lähti Argentiinaan ja muuttui siellä rannalla loikoilevaksi hipiksi. Sarjan tekijät laittoivat maantieteen uusiksi heittäessään Argentiinaan turkooseja trooppisia hiekkarantoja ja simpukoita ja surffareita. Teki oikein mieli paheksua. Google on sentään keksitty. Ja sitä ennenkin oli karttoja.

Ehkä muista maista ei koskaan voi kirjoittaa oikealla tavalla. Pitää vaan yrittää kirjoittaa vähemmän väärin.

Latinalainen Amerikka on valtava ja täynnä erilaisia hyviä ja pahoja asoita:

Puistoja ja slummi

Eilen oli kevään ja opiskelijoiden päivä ainakin päätellen siitä, että jokainen ihminen, jonka kanssa puhuin sanoi: ”Hyvää kevään ja opiskelijoiden päivää!” Kevään ja opiskelijoiden päivä lienee yritys kompensoida sitä, että vappu on täällä keskellä pimeää ja märkää syksyä. Oma tiedekuntani sattui sitten olemaan yksi ainoista koko maassa, jossa kevään ja opiskelijoiden päivä ei ole vapaapäivä, joten vappu ei toteutunut elämässäni tälläkään kertaa. Lisäksi on jälleen välitenttien aika.

Koska tänä viikonloppuna en tee muuta kuin luen tenttiin, voin kertoa edellisestä viikonlopusta, jonka aikana päädyin moniin eriskummallisiin paikkoihin.

DSC_1726

Paikka numero yksi: radikaalipuolueen kokous, jossa eri provinsseista tulleet radikaalinuoret kuuntelivat kansanedustajaehdokkaan puhetta siitä, miten keskiluokka vie rahansa ulos maasta, koska ei luota maan taloustilanteeseen.

DSC_1739

DSC_1740

Paikka numero kaksi: Villa Zavaleta eli Villa 21-24, Argentiinan suurin ja vaarallisin slummi. Tänne en mennyt sisälle.

Slummi oli vähän niin kuin vuori, talot kasvoivat toistensa päällä. Asukkaita on suunnilleen 50 000, mutta kukaan ei tiedä tarkkaan. Villa Zavaletasta käsin johdetaan huumebisneksiä ja 30 prosenttia pääkaupungin tapoista ja murhista tapahtuu tämän slummin sisällä.

Toisin kuin olin aiemmin luullut, Argentiinassa ei ole olemassa paikkoja joihin poliisi ei menisi sisään, toisin kuin vaikka Brasiliassa, jossa jotkut favelat ovat täysin yhteiskunnan ulottumattomissa. Täällä poliisi menee slummiin, jos tapahtuu jotain kamalaa tai on suuroperaatio, mutta suurimman osan ajasta asukkaat ovat oman onnensa nojassa.

DSC_1746

Paikka numero kolme: conurbanon ilta- ja yöelämä, ensin Lomas de Zamorassa ja sitten vielä etelämmässä Adroguéssa. Kaikkialla ei ollut yhtä autiota kuin tässä kuvassa.

DSC_0002

Paikka numero neljä: myös conurbanossa sijaitsevan Remedios de Escaladan puisto, jossa piti olla feministinen murga, joka alkoikin vasta joskus yöllä, mutta sen sijaan ehdin nähdä ainakin performanssiesityksen ja juoda paljon matea.

Kevään paras puoli on se, että suurimman osan elämästään voi siirtää puistoon. Lukuunottamatta niitä kuutta päivää seitsemästä joina sataa kaatamalla.

DSC_0008
Olimme puistossa

Kuinka sekaannuin rikosjuttuun

Klikkiotsikkoa seuraa sensaatiouutinen:

Suurkaupungin vaarat ovat muistuttaneet itsestään. Tänään kävelin luennon jälkeen kotiin kännykkä kädessä kun ohi suhahti pyörällä henkilö, joka nappasi koulun seinän vieressä seisovan pojan kädestä puhelimen. Poika nosti katseensa pöllämystyneenä, otti askeleen kohti varasta, joka kääntyi pyörällään jo kadunkulmauksesta, ja jäi sitten paikalleen ihmettelemään. Vieressä oleva mies kysyi pojalta, varastettiinko häneltä jotain, poika pudisteli päätään ja sanoi ”ei, ei”. Sen jälkeen hän lähti kävelemään nurkan taakse, jossa seisoskeli poliisi. ”Minulta varastettiin kännykkä”, poika sanoi poliisille. ”Pyörällä ajava mies varasti minulta kännykän.”

Näin päädyin todistajaksi vaaralliseen rikollisvyyhteen. Toisin sanoen kerroin poliisille, että varas pyöräili tuohon suuntaan. Havaintoni olivat ristiriitaisia ja melko hyödyttömiä, sillä ryöstetty poika oli sitä mieltä että varkaalla oli musta pyörä ja urheiluvaatteet ja itse mielestäni näin, että varas oli laiha ja mustapaitainen ja ajoi vihreällä pyörällä. Kun en keksinyt enää uusia näköhavaintoja, sain luvan poistua kotiini. Lähtiessäni poliisi seisoskeli rauhassa keskellä katua ja pinnisteli keksiäkseen kysymyksiä muun muassa puhelimen merkistä ja väristä. Sen sijaan hän ei esimerkiksi yrittänyt lähteä varkaan perään tai soittanut toisille poliiseille.

Kauhistuttava rikollisuustapaus sai ihmettelmään matkaani seurannutta hyvää onnea. Seitsemässä kuukaudessa olen onnistunut säilyttämään koko omaisuuteni yhtä sateenvarjoa lukuunottamatta koossa ja hallussani. Sateenvarjonkin menetin aivan omasta ansiostani unohtamalla sen bussiin. Tapaus oli traagillinen siksi, että olin käyttänyt samaa sateenvarjoa 13 vuotta, mutta ehkä tämä oli merkki siitä, että on aika siirtyä eteenpäin sateenvarjoelämässään.

WhatsApp Image 2017-09-17 at 11.25.14
Hyvästi vanha punainen sateenvarjo!