Toiset äänestivät

Tänään oli vaalit, joissa en pystynyt äänestämään, koska en ollut osannut rekisteröidä itseäni äänestäjäksi. Yksin ja katkerana taivalsin synkän kaupungin katuja muiden vedellessä riemuiten viivoja äänestyslippuihin kouluissa ja kirjastoissa.

DSC_1372

Koska en tiennyt, mitä elämälläni tehdä, lähdin pitkästä aikaa kantapuistooni Parque Rivadaviaan, jossa nostalgisoin, kuinka täällä aina ennen muinoin kultaisina nuoruuspäivinä istuin lukemassa. Sitten mietin, milloin ne kultaiset päivät mahtoivat olla, ja muistin, että kolme kuukautta sitten.

Parque Rivadavian hyvä tai huono puoli on, että siellä myydään käytettyjä kirjoja. Koska talven keskellä oli jälleen kesä, joka paikka oli täynnä ihmisiä, jotka lukivat kirjoja. Paitsi yksi vanha mies, joka luki sanomalehteä.

DSC_1368

Ympärillä kirjamyyjien huudellessa toisilleen äänestysuutisia ja vaalimielenosoituksen vyöryessä torvia ja rumpuja tärisyttäen pitkin katua turhauduin jälleen, pamautin kirjani kiinni ja lähdin kohti väljempiä vesiä eli suurta maailmaa eli Parque Centenarioa, jossa on sentään tekolaguuni, jossa ui karppeja ja yksi kilpikonna, jotka eivät ainakaan olleet voineet äänestää. Kumma kyllä, Parque Centenariossa oli lisäksi myös ihmisiä. Portin luona lahjoitettiin koiranpentuja, jotkut soittivat kitaraa, toiset jönglöörasivat kristallipalloilla ja yksi kirjallisuudenopiskelijarunoilija myi kirjoittamiaan runokirjoja. Juuri kun mietin olevani puiston ainoa ihminen, jolla ei ole matea, näin vilkuttavan käden, jonka takaa paljastui tuttu naama.

Tuttu naama oli Javier, joka oli kaverinsa kanssa juomassa matea. Sain kutsun liittyä seuraan juomaan matea ja keskustelemaan siitä, onko hyvä ajatus irtisanoutua työstään ja jättää yliopisto kesken lähteäkseen loputtomalle reppureissulle ympäri Etelä-Amerikkaa. Javierin kaverin mielestä oli. Vieressä kitaraa soittavan henkilön äänen käydessä liian voimakkaaksi keskustelu tyrehtyi ja Javier johdatti meidät puiston reunalle, jossa oli monivärinen tanssilattia. Swing-musiikki soi. Sen jälkeen tanssimme Lindy hopia, kunnes tuli ilta, eikä kukaan puhunut enää äänestämisestä.

DSC_1384

Voiton hetki

Ihmeiden päivä on koittanut.

Tänään alkoi Borgesia käsittelevä kurssi (joka vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta kuin olin odottanut). Välitunnilla lähdin etsimään kahvia Tomin kanssa, joka on ainoa jäljellejäänyt vaihtotoverini kaikkien muiden palattua kotimaihinsa. Patiolla törmäsimme kahteen marihuanaa polttelevaan filosofianopiskelijaan, jotka Tom tunsi ja joihin tulin tutustutetuksi. Olimme jutelleet siinä jonkin aikaa kursseista ja Borgesista ennen kuin toinen heistä kysyi: ”Oletko sinä täältä vai myös jostain muualta?”

Ensimmäistä kertaa argentiinalainen henkilö, joka on kuullut minun puhuvan, on esittänyt mahdollisuuden, että saattaisin olla täältä. Vastasin, että puoliksi ja selitin koko vaihtojutun. Henkilö ei selvästi ymmärtänyt vaihto-osiota, sillä kysyi seuraavaksi: ”Minkä ikäiseksi asti asuit Suomessa?” olettaen ilmeisesti, että olen asunut Argentiinassa vuosikausia. Selitin uudestaan ja sain kummastuneita ilmeitä: ”Ai tulit vasta puoli vuotta sitten??

Selvästi en turhan takia eilen istunut puolta iltaa huoneessani lukemassa ääneen Fray Mochon kirjaa kiinnittäen huomiota joka äänteen, erityisesti d-kirjainten, oikeaoppiseen lausumiseen. Tietysti voi myös kysyä itseltään, kuinka paljon filosofihenkilö oli mahtanut ehtiä polttaa ennen kello kahtatoista päivällä, mutta mieluummin jätän kysymättä ja uskon salaperäiseen argentiinalaistumismuodonmuutokseeni.

Päivän kunniaksi jatkan sitä lukemalla Borgesia ja Fray Mochoa ja juomalla matea.

WhatsApp Image 2017-08-09 at 15.31.37
Kaiken tämän jälkeen huomasin, että olen kirjoittanut muistiinpanoihini siego s-kirjaimella. Ehkä tämä oli muistutus pitää jalat sentään vielä maan pinnalla.

Turku-vierailu ja paluu arkeen

Tänä viikonloppuna sain ensimmäistä kertaa toimia Buenos Aires -oppaana, kun kaverini Elma saapui Argentiinaan. Pääkaupungissa Elma viipyi ainoastaan puolitoista päivää, joten täytyi tehdä harkittu suunnitelma siitä, kuinka nähdä suuri kaupunki lyhyessä ajassa. Reippautemme kuitenkin ylitti villeimmät odotukseni ja ihmeellisesti ehdimme nähdä suurimmat päänähtävyydet kahdeksassa eri kaupunginosassa ja käydä vielä yhdessä taidemuseossakin. Löysimme myös asioita, joita en ollut koskaan aiemmin nähnytkään, kuten sarjakuvahahmoja esittäviä patsaita.

DSC_1307

Elman vierailu sai näkemään kaupungista uusia puolia ja myös huomaamaan uudestaan asioita, jotka aluksi olivat tuntuneet ihmeellisiltä, mutta ovat sittemmin muuttuneet itsestäänselvyyksiksi. Ilma tosiaan tuoksuu erilaiselta, on mukavaa, että kaikki paikat ovat täynnä kukkakioskeja ja kirjakauppoja ja leivonnaisia, liikenne voi välillä olla vähän kaoottista ja kyllä tämä on hirvittävän kaunis ja ihmeellinen kaupunki. Yhdessä ihmettelimme myös muun muassa, minkä takia kaikilla koirilla on vaatteet ja onko yhtäkään elokuvamainosta, jossa ei olisi Ricardo Darínin naamaa.

DSC_1322

Sunnuntaina kävimme Malbassa eli latinalaisamerikkalaisen taiteen museossa, jossa oli mielenkiintoisia näyttelyitä, joita emme ehtineet nähdä aivan kokonaan. Elman kysellessä Buenos Airesin museo- ja teatterielämästä havaitsin nolostuneena, kuinka huonosti olen käyttänyt lähes loputtomat mahdollisuuteni. Elän kaupungissa, jossa on noin miljoona teatteria, kirjastoa ja museota, enkä ole käynyt niistä juuri yhdessäkään. Ottaakseni vahingon takaisin varasin heti tälle viikolle lipun Beckettin näytelmään.

DSC_1323

DSC_1327
Sumuinen Elma katsoo Diane Arbusin valokuvia

Museon jälkeen lähdimme suoraan Retiroon bussiasemalle, josta Elma lähti jatkamaan matkaansa kohti Santa Fen pääkaupunkia Santa Fetä, jossa aloittaa oman vaihto-opiskelunsa. Suosittelenkin kaikkia lukemaan Elman blogia, jossa hän kertoo elämästä, kirjallisuudenopiskelusta ja kulttuurista naapuriprovinssissa.

Tänään alkoi jälleen arki ja yliopisto. Tänä lukukautena luennot alkavat yhdeksältä tai yhdeltätoista aamulla eivätkä viideltä tai seitsemältä illalla, mikä tarkoittaa että joudun jälleen palaamaan normaalien ihmisten elämänrytmiin. Tavallaan harmillista, koska pidin yörytmistä, mutta päivärytmi saattaa kieltämättä helpottaa esimerkiksi tapaamisten sopimista. Koska vaihtotoimistossa sanottiin, että Argentiinan 1800-luvun kirjallisuuden kurssi on minulle liian vaikea, opiskelen tänä lukukautena Argentiinan 1900-luvun kirjallisuutta sekä Latinalaisen Amerikan elokuvahistoriaa. Koska kaikki kurssit, joille halusin mennä menivät päällekäin kahden ensimmäisen kanssa, päädyin lopulta seminaarikurssille, jossa käsitellään vain ja ainoastaan Borgesia. Kurssitarjontaa lukiessa en voinut kyllä olla ihmettelemättä, mitä ihmeellisimpiä kursseja täällä onkaan tarjolla, esimerkkinä kurssi, jossa vertaillaan antiikin faabeleita Bajo Floresin slummin asukkaiden kertomiin suullisiin tarinoihin. Puolet kurssista järjestetään yliopistossa ja puolet slummissa. Valitettavasti en pystynyt ottamaan kurssia, sillä vaatimuksena oli osata latinaa.

Borgesin sukellusvenesienikirjasto

Isäni on viime aikoina ollut Buenos Airesissa, koska hänen piti allekirjoittaa papereita ja hoitaa asioita. Olemme viettäneet perheaikaa nauttimalla aterioita erilaisissa ravitsemusliikkeissä. Tänään aioimme mennä Malbaan eli latinalaisamerikkalaisen taiteen museoon, mutta pysähdyimme matkan varrella katsomaan kansalliskirjastoa. Päädyimme opastetulle kierrokselle ja vasta kierroksen alettua saimme tietää sen kestävän neljä tuntia.

DSC_1268

Opastetun kierroksen piti 86-vuotias eläkeläishenkilö, joka aloitti tarinan siitä kun ihminen alkoi kävellä kahdella jalalla ja muodostaa äänteiden sijaan sanoja. Neljän tunnin aikana aiheet sujahtelivat betonibrutalistisesta arkkitehtuurista Argentiinan itsenäistymissotiin, kreikkalaisiin jumaliin, Ranskan vallankumoukseen, pergamentin valmistusreseptiin, paperin kellastumisen syihin, joen työntymiseen kauemmas Buenos Airesin kasvaessa, eri puulajeihin, Gutenbergin revittyihin Raamattuihin, luonnonvalon terveellisyyteen ihmiselle, hienojen vanhojen rakennusten purkamiseen, sotilasdiktatuurien pahuuteen, e-kirjoihin, digitalisointiin ja Borgesin mieltymykseen elegantteihin huonekaluihin. Opas kertoi olevansa niin vanha, että haluaa puhua suunsa puhtaaksi ennen kuin kuolee, joten siinä sivussa muun muassa haukkui kaikki yhdysvaltalaiset asehulluiksi typeryksiksi, piti feministisen palopuheen ja kertoi vihaavansa Argentiinan nykyistä presidenttiä. ”Huomaatteko, että kaikki ohikulkijat kääntyvät tuijottamaan? Ihmettelevät varmaan, mikä pähkähullu mummeli täällä jaarittelee, ha ha, tulisivat kuuntelemaan niin oppisivat itsekin jotain”, hän kerran myös tokaisi.

DSC_1278

Itse kirjaston tarina oli että vuonna 1810 Argentiina päätti, ettei hyväksy Napoleonia keisarikseen ja perusti oman hallituksen, mistä alkoi pitkä itsenäistymisprosessi. Yksi jäsenistä oli Mariano Moreno, joka keksi, että olisi hyvä idea kerätä kaikkien rikkaiden ihmisten kirjat yhteen paikkaan, joka olisi kirjasto ja kaikki voisivat lukea kirjoja. Koska kirkko ja piispat eivät suostuneet yhteistyöhön, heiltä takavarikoitiin kirjat väkivalloin ja otettiin kirjastoon.

Lähes koko 1900-luvun kirjasto oli huonossa rakennuksessa. Kerran Borges oli kirjaston johtaja ja meni presidentin luo ja sanoi: tarvitaan parempi kirjasto. Presidentti sanoi: ok, tehdään kirjasto. Kului kolmekymmentä vuotta ja Borges oli jo kuollut kun vuonna 1992 kirjasto lopulta avattiin ja tässä se on. Kerrassaan omituinen paikka. Kierroksella oli isäni ja itseni lisäksi neljä chileläistä arkkitehtiä, jotka näyttivät olevan koko ajan aivan onnesta huikaistuneita ja pää pyörällä kaikesta näkemästään. Näin epäarkkitehtina en osaa sanoa tuliko enemmän mieleen sukellusvene, avaruusalus, sieni vai Neuvostoliitto. Ehkä myös se paikka, missä Uljaassa uudessa maailmassa tehokasvatetaan ihmisiä voisi olla tällainen. Täytyy varmaan palata jonain päivänä lukemaan.

DSC_1256

Image result for biblioteca nacional mariano moreno
Tämän kuvan varastin internetistä, kun omistani ei sienimäisyys tullut oikein ilmi

DSC_1285

Olin italialainen ja tanssin zambaa

Luultavasti kuukauden pituisen talviloman ideana olisi ollut opiskeleminen ja esseiden kirjoittaminen. Sen sijaan olen palannut Buenos Aires -turistiksi kiertämään kaupungin nähtävyyksiä. Viikon aikana olen käynyt muun muassa kaupungin kuuluisimmassa nähtävyydessä La Bocassa, katsellut jokea Reserva ecológicassa sekä opiskellut Argentiinan itsenäistymisvallankumousta Cabildon museossa.

La Boca on satamakortteli, jossa asui sata vuotta sitten paljon italialaisia siirtolaisia. He rakensivat talonsa pellistä ja maalasivat ne laivoista tulleilla ylijäämämaaleilla. Koska ylijäämämaalit eivät olleet yleensä samaa väriä, taloista tuli värikkäitä. Oudon turistikohteen La Bocasta tekee se, että se on yhä nykyäänkin köyhää satamakorttelia. Pienen turistialueen takana alkaa heti rapistunut alue, jossa on kontteja ja nostokurkia ja romahtaneiden talonseinien läpi kasvaa puita. DSC_1183Reserva ecológicassa oli kasveja ja lintuja keskellä kaupunkia. Joki liplatti ja oli mukavaa. Kaukana kaupungin tornit. DSC_1200Torstaina päädyin vahingossa pariksi tunniksi hengaamaan oikeustaloon odottaessani lakimieskaverin pääsemistä ylitöistä. Luin ala-aulassa kirjaa ja tarkkailin ohikäveleviä ihmisiä miettien, minkälaisia rikoksia he ovat tehneet. Ovella vahtivat tuimat turvallisuusihmiset puolestaan tarkkailivat minua ja kysyivät mitä kuvittelin siellä tekeväni.

DSC_1234
Kuva joka ei liity mihinkään muuten kuin että on tältä viikolta tästä kaupungista

Viikonloppu sujui maailmanlopun merkeissä ilmastonmuutosta kauhistellen. Lämpöä oli yli kaksikymmentä astetta. Keskellä talvea. Villin etelän kaverukset tekivät Argentiinan perinteikkäintä ruokaa asadoa, toisin sanoen hirveä määrä lihaa paistettiin grillissä. (Kasvissyöntini taitaa olla lopullisesti mennyttä, ehkä tämän hetken täytyi tulla.) Valmisteleminen alkoi yhdeksän jälkeen aamulla ja kello oli yhdeksän illalla kun lopulta alettiin siivota ja lähteä kotiin. Kaikki muistuttivat koko ajan, että kyseessä on äärimmäisen tärkeä rituaali, jossa ruuan ja viinin ostaminen, tulen sytyttäminen, maten juominen, lihan valmistaminen ja paistaminen sekä hirveässä ähkyssä tuoleilla rotkottaminen ovat yhtä merkityksellisiä asioita kuin itse syöminen.DSC_1211DSC_1217IMG-20170729-WA0009Toinen kuvasta paistava ulkomaalaisen näköinen henkilö on Italiasta. Jossain vaiheessa havaittiin, että jokainen pöydän ääressä oleva henkilö oli osittain italialainen ja kaikki alkoivat kertoa, mistä osasta Italiaa omat esi-isät olivat tulleet. Omat italialaisesi-isäni ovat tulleet Argentiinaan joskus 1800-luvulla, joten olen aina ajatellut, että muidenkin juuret ovat tosi kaukana. Vasta tällä matkalla olen havainnut, että asia ei suinkaan ole niin. Suurin siirtolaisaalto oli 1900-luvun alussa ja vielä toisen maailmansodan jälkeen Argentiinaan tuli valtavia määriä eurooppalaisia. Pöydässä istuvista jokaisella oli joko italialaiset isovanhemmat tai jopa oma isä tai äiti, joka oli lapsena tullut Italiasta ja kaikki olivat siksi innostuneita italialaisesta vieraasta ja kyselivät häneltä kaikkea. Monilla oli esi-isiensä perusteella Italian kansalaisuuskin, mutta silti he sanoivat tuntevansa olevansa täysin argentiinalaisia. Ehkä siksi että ei ole olemassa mitään muuta ”argentiinalaisuutta” kuin kulttuurien sekamelska.

Kaiken tämän lisäksi kävin eräänä päivänä myös kansantanssitunnilla opettelemassa zambaa, joka on eri asia kuin samba. Zambassa pyörittiin ympyrää ja heiluteltiin nenäliinaa. Tunnin jälkeen kaikki oppilaat järjestäytyivät valtavan pitkän pöydän ääreen yhdessä syömään ja sen jälkeen alkoivat tanssit. Lattia tömisi ja nenäliinat heiluivat, rummut ja kitarat soivat.

DSC_1134

Puolivälin argentiinalaistumiskokemus

Slummivierailu ja matka pohjoiseen ovat viime aikoina saaneet ihmettelemään, minkälainen paikka Argentiina oikein on. Tässä vaiheessa olen elänyt täällä jo niin monta kuukautta, että kaikki ympärillä alkaa tuntua normaalilta. Slummiretken jälkeisenä päivänä huomasin ajattelevani, että no eihän täällä nyt loppujen lopuksi niin ihmeellistä ja erilaista ole kuin Suomessakaan. Sitten rupesin miettimään ja muistin, että Suomessa ei kyllä ole slummeja.

Erot ja rajat ovat alkaneet hämärtyä. Tässä vaiheessa Suomi alkaa tuntua niin kaukaiselta paikalta, että välillä en ole varma, minkälaista siellä oikein on. Kun joku kyselee yksityiskohtia Suomesta, täytyy pysähtyä miettimään. Instagram-kuvat kesäjärvistä ja havumetsistä tuntuvat lähes unimaailmalta.

En ole ikinä ennen ollut näin pitkää aikaa käymättä Suomessa. Ajattelen nykyään enemmän espanjaksi kuin suomeksi. Kun joku kysyy, mistä olen kotoisin, en tiedä mitä vastata. Haluaisin sanoa, että täältä, mutta kukaan ei ikinä usko, koska puhun niin hassulla tavalla. Pohjoisesta Buenos Airesiin palatessa tuli ensimmäistä kertaa kotiinpaluun tunne. Laskeutuessani Buenos Airesiin en tullut takaisin jännittävään suurkaupunkiin vaan tuttuun turvalliseen kotiin.

Joaquín kysyi viime viikolla, mikä näin puolivälissä Argentiina-elämää tuntuu kivoimmalta ja pahimmalta Buenos Airesissa. Vastauksia ei tarvinnut kauaa miettiä. Kivointa on ihmisten ystävällisyys ja avoimuus. Juuri eilen seisoin ruuhkametrossa kirjoittamassa listaa paikoista, jotka Buenos Airesissa vielä on näkemättä ja vieressä seisova tyttö huomasi listan ja alkoi saman tien kertoa omia suosituksiaan: planetaario, kukkapatsas, Malba… Kaikki ovat avuliaita ja missä tahansa voi tutustua kehen tahansa.

Epämukavin asia on turvattomuus. On ollut odottamattoman vaikeaa opetella muistamaan, että kadulla ei voi kävellä silmät kiinni omissa haavemaailmoissaan, vaan täytyy kiinnittää huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Alkuaikoina moni ihminen sanoi suoraan, että olen aivan liian luottavainen, kun uskon kaiken mitä minulle sanotaan ja kuvittelen, että jokainen vastaantuleva ihminen haluaa minulle hyvää. Kun ei ole ikinä elämässään tarvinnut ajatella, että mitään pahaa voisi tapahtua, ei vaan ymmärrä, että pahoja asioita oikeasti voi tapahtua. Täällä on täytynyt opetella kokonaan toisenlainen olemisen tapa. Olla epäileväinen ja epäluottavainen ja varovainen. En pidä siitä. Vasta nyt alkaa pikkuhiljaa olla selkäytimessä, että reppu pitää laittaa metrossa mahan puolelle ja oudot keskustelut vieraiden katuhiippareiden kanssa lopettaa mitä pikimmiten. Välillä kaipaan suunnattomasti sitä, että voi kävellä kadulla omissa ajatuksissaan maata tuijottaen.

Toisaalta monet alkuaikojen varoittelut ovat osoittautuneet myös aikamoiseksi liioitteluksi. Kaikki kertoivat kauhutarinoita Buenos Airesin vaaroista. Ensimmäisinä viikkoina suurkaupunki tuntui hirvittävän suunnattomalta ja pelkäsin hukkuvani sen valtavaan kitaan, jääväni auton alle, tulevani ryöstetyksi ja eksyväni vaarallisille asuinalueille keskellä yötä. Nyt kuljen muina ihmisinä ympäri kaupunkia, enkä enää ota miljoonaa screenshottia kartasta ennen kuin uskallan astua ovesta ulos. Asun Floresissa, joka on yksi pääkaupungin pahamaiseisimmista kaupunginosista, mutta pystyn silti tulemaan yöllä bussilla kotiin ja kävelemään parin korttelin matkan bussipysäkiltä kotiovelle. Pahinta mitä on tapahtunut oli kun sekavasti hihittelevä mies tuli Palermossa kysymään yöllä bussipysäkillä haluanko ostaa kokaiinia. Mutta epäilemättä niin voi käydä monessa muussakin paikassa.

Jos täällä oleminen on jotain opettanut niin ainakin (erittäin kliseisesti) sen, kuinka suhteellista kaikki on. Suomeen verrattuna Argentiina ehkä vaikuttaa kaoottiselta, hirveän politisoituneelta ja turvattomalta. Koko maailmaa ajatellen täällä on kuitenkin suhteellisen turvallista. Ehkä Suomeen ei ikinä pitäisikään verrata, koska jos vertaa Suomeen, mikä tahansa paikka vaikuttaa kaoottiselta ja turvattomalta ja sitten ei voi ikinä mennä minnekään. Kaoottisuudessa voi kuitenkin elää vallan mainiosti ja siinä on hyvätkin puolensa. Täällä kukaan ei jumahda ensimmäisen vastoinkäymisen eteen sattuessa paikalleen valittamaan, että voi voi, kun tämä ei nyt mennyt niin kuin piti. Kaikki ovat tottuneita siihen, että asiat eivät yleensä mene niin kuin oli suunniteltu ja osaavat koko ajan keksiä keinoja kiertää esteet ja selvittää ongelmat.

Vasta nyt olen alkanut pikkuhiljaa todella myös ymmärtää, kuinka valtavan suuri Argentiina on. Yhden maan sisällä on tropiikkia lukuunottamatta kaikki mahdolliset ilmastovyöhykkeet. Etelässä on pingviinejä ja ikijäätiköitä, pohjoisessa subtrooppista sademetsää. Bussissa voi matkustaa kaksikymmentä tuntia eikä silti ole kulkenut edes puoliväliin valtiota. Andien huipulla asuvalla Pachamamaan uskovalla alkuperäisasukkaalla on buenosairesilaisen jakkupukupankkiirin, pampalla ratsastelevan soijaviljelijän tai Patagoniassa asuvan öljykaivostyöläisen kanssa suunnilleen yhtä paljon yhteistä kuin suomalaisen kanssa. Kaikki hokevat aina, kuinka Buenos Aires on Etelä-Amerikan eurooppalaisin kaupunki. Vasta pohjoisessa käytyäni ymmärsin, että se on varmaankin totta.

Joaquín sanoi, että alkuaikoina kilometrien päästäkin oli näkynyt, että olen ulkomaalainen, mutta nyt sen huomaa vasta vähän matkan päästä ja joskus vasta silloin kun avaan suuni. En ihan saanut selville, mistä argentiinalaistuminen johtuu, mutta olen tietenkin tyytyväinen. Lähes kaikki tapaamani argentiinalaiset ovat olleet hupaisan innostuneita argentiinalaistumisprojektistani ja yrittävät auttaa siinä mitä moninaisimmilla tavoilla slangisanojen opettamisesta poliittisen historian selittämiseen. Ehkä jotain tulostakin on sitten tullut. Seuraavan lukukauden tavoitteena lienee sitten suomalaisen aksentin vaihtaminen buenosairesilaiseen. Kuulemma pitää ainakin lakata lausumasta s-kirjaimet ja sanoa enemmän che ja boludo.

DSC_1191
Vaaleanpunaistunut talviobeliski

Zona sur/Slummi osa II

Buenos Aires -elämäni tähän mennessä mielenkiintoisin vuorokausi on päättymäisillään.

Helmikuusta asti suunnilleen jokainen tapaamani buenosairesilainen on neuvonut ja varoittanut kaupungin vaaroista. Jotkut ovat ottaneet oikein kartan esiin ja piirtäneet sormella viivan näyttääkseen, minkä kadun eteläpuolelle ei missään tapauksessa pidä joutua, koska siellä on pelkkiä huumediilereitä, väkivaltaisia ihmisiä, mafiosoja ja ihmiskauppiaita. Sinne menin eilen.

Kaikki alkoi bussissa matkalla suola-aavikolle, jossa tapasin Eric-nimisen lakimiehen, joka menee maanantaista perjantaihin kravatti ja musta puku päällä oikeuslaitokseen töihin, mutta töistä päästyään kietoo palestiinalaishuivin kaulaansa ja kävelee slummiin. Cuesta de lipánissa 4000 metrin korkeudessa Jujuyssa Eric ehdotti, että jos haluan nähdä sen puolen Argentiinaa, josta turisteille tavallisesti sanotaan, että sinne ei voi missään nimessä mennä, hän voi viedä minut. Vastasin kyllä.

Eilen kävin slummissa. Uusi lakimieskaverini kavereineen asuu pahamaineisessa Lomas de Zamoran kaupungissa suur-Buenos Airesin eteläosassa. He kuuluvat vasemmistopuolueen paikalliseen nuorisojärjestöön ja käyvät slummeissa muun muassa antamassa tukiopetusta lapsille, jotta he eivät jättäisi koulua kesken ja antamassa neuvoja ihmisille, joilla on ongelmia lakiasioiden kanssa. Lisäksi he muun muassa tekevät tarkastusta slummien terveyspisteisiin tehdäkseen rikosilmoituksen lääkäreistä, jotka nostavat palkkaa, mutta eivät ikinä mene töihin. Se on kuulemma yleistä. Eilen kävimme tapaamassa kuusilapsisen perheen äitiä, jonka toisiksivanhin poika oli joutunut vankilaan huumeiden takia. Eric on auttanut perhettä jo puolentoista vuoden ajan selittämällä heille oikeusprosessin vaiheita ja auttamalla paperiasioissa ja tukemalla muutenkin kaikessa.

Slummissa oli aivan erilaista kuin olin kuvitellut. Slummi ei ollut mikään läpitsepääsemätön peltiseinistä rakennettu viidakko, jossa joka kulman takana vaanii asemies tai huumepomo tai parittaja valmiina kaappaamaan mustaan säkkiin, jossa vie mukanaan. Sellaiseksi olin sen television ja ihmisten varoittelujen ja kauhistelujen perusteella kuvitellut. Monet talot oli rakennettu tiilistä, tiet talojen välissä olivat niin leveitä, että autot ja hevosvaunut ja hevoset mahtuivat hyvin kulkemaan niillä ja lapset juoksivat ja leikkivät. Tietenkin talot olivat hirveän alkeellisia ja itse rakennettuja, tiet olivat kuoppaisia ja päällystämättömiä ja ihmisillä oli mustat hampaat, mutta katujen järjestyneisyys hämmästytti silti suuresti.

Perhe, jonka luona kävimme oli hirveän ystävällinen. Tavallisia ihmisiä, jotka vaan sattuvat asumaan toisenlaisessa paikassa. Perheessä oli 17-vuotias tytär, joka oli ystävystynyt heitä auttavien aktivistien kanssa ja tuli myöhemmin mukanamme Ericin kotiin leipomaan empanadoja ja syömään. Vaikka perheen koti oli tietysti alkeellinen, yksi huone, jossa oli pelkkä maalattia, heillä oli kuitenkin jääkaappi ja sähköhella ja älypuhelimet. Eric oli lukenut Bourdieuta ja puhui siitä, miten köyhyys ei nykyään ole ainakaan Latinalaisessa Amerikassa sitä, että oltaisiin kokonaan ulkopuolella systeemistä, vaan kurjissa oloissa elävätkin ihmiset ovat osa kapitalismia ja haluavat samoja asioita kuin muutkin. Keinot niiden saamiseen vaan ovat toiset.

Lähdettyämme perheen kotoa joukkio vei minut kiertoajelulle ja -kävelylle slummiin. Surkeimmat näyt olivat saastuneen joen rannalla olevat peltitalot, jotka oli rakennettu entisen kaatopaikan päälle. Lapset juoksivat roskavuoressa. 17-vuotias tyttö kertoi, että on nähnyt, kun kadulla joku antaa 10-vuotiaalle lapselle pacoa, joka on kuulemma samantapainen huume kuin crack Yhdysvalloissa. Huumebisnes toimii kuulemma niin, että lapset tehdään riippuvaisiksi huumeista ja sitten he alkavat myydä niitä, jotta heillä olisi varaa käyttää, toisin kuin jossain Kolumbiassa ja Meksikossa, jossa kaikki bisnes on muutaman valtavan huumepomon käsissä. Toisissa paikoissa taas talot olivat tiilistä rakennettuja. Välillä oli kauppoja ja ruokapaikkoja ja ihmiset myivät kadulle tuoduilta pöydiltä kaikkea mahdollista ruuasta vaatteisiin ja astioihin.

Kuljimme slummin sisään paikkaan asti, jossa oli menossa markkinat. Sain kuulla, että markkinat syntyvät yleensä sattumalta. Yksi ihminen laittaa pöydän ja alkaa myydä jotain, sitten tulee toinen ja alkaa myydä jotain muuta ja yhtäkkiä markkinat ovat alkaneet. Ikinä ei voi tietää, missä ja milloin ne ovat. Hämmästyttävintä oli havaita, kuinka järjestäytynyt, täysin laiton oma taloutensa ja yhteisönsä slummissa on. Slummissa on tehtaita, joissa valmistetaan piraattituotteita ja halpatavaroita. Työntekijät saattavat olla ihmiskaupan uhreja. Kaikki on laitonta, mutta se ei tarkoita, että kaikki olisi kaoottista. Paikassa jonne yhteiskunnan järjestys ei yllä – jonne ei haluta tulla esimerkiksi puhdistamaan saastunutta ja epäterveellistä jokea tai rakentamaan infrastruktuuria – asukkaat rakentavat itse oman järjestyksensä.

Vielä vaikuttavamman kierroksesta teki se, että slummin jälkeen lomasdezamoralaiset veivät minut katsomaan keskustan uusia pilvenpiirtäjiä, englantilaista kaupunginosaa, jossa oli sähköaidoilla ympäröityjä linnamaisia palatseja ja rauhallista keskiluokkaista aluetta mataline omakotitaloineen. Hämmästyttävintä oli, kuinka selviä rajat olivat. Yhdellä puolella oli mutakatuinen slummi, jossa talot on kyhätty kokoon mistä tahansa löydetystä materiaalista, ylitimme kadun, ja edessä oli kauniita tornillisia omakotitaloja, joiden pihalla kasvoi hyvinhoidettuja ruusupensaita.

Slummeissa asuu miljoonia ihmisiä Argentiinassa. Suurin osa on maahanmuuttajia maan sisäosista, kuten esimerkiksi Jujuysta, tai köyhistä naapurimaista kuten Boliviasta ja Paraguaysta. Sain kuulla, että Argentiina eroaa naapurimaistaan siinä, että täällä on todella suuri ja hyvinvoiva keskiluokka, kun taas Paraguayssa ja Boliviassa on häviävän pieni kolonialistien jälkeläisistä polveutuva valkoinen eliitti, joka on satoja vuosia hallinnut maita, joiden asukkaista äärimmäisen suuri enemmistö on alkuperäiskansoihin kuuluvia ja köyhiä. Täällä jako on tasaisempi. On paljon köyhiä, mutta myös paljon rikkaita ja lisäksi erittäin iso ja äänekäs keskiluokka. Sen takia muista maista tullaan tänne.

Jollain omituisella tavalla slummissa käyminen oli ilahduttava kokemus. Etukäteen mietin paljon, onko kauheaa kurjuudella mässäilyä mennä turistiksi slummiin ja kokevatko asukkaat sen epämiellyttäväksi. Asukkaat eivät kuitenkaan ajatelleet lainkaan sillä tavalla, vaan päinvastoin vaikuttivat erittäin tyytyväisiltä saadessaan esitellä ulkopuoliselle, kuinka asuvat. Perheen äiti sanoi, että on asunut koko elämänsä samassa paikassa ja haluaa asua elämänsä loppuun asti, koska se on hyvä paikka ja hänen kotinsa. Hänen ainoa toiveensa oli, että lapset eivät jättäisi koulua kesken.

Argentiinan nykykirjallisuuden kurssille luin kolme slummikirjaa ja kaikissa niissä oli jotain samasta iloisuudesta. Ei mitään kurjuudella mässäilyä tai itkeskelyä, että voi kun on kamalaa asua täällä. Eikä edes mitään voimaannuttavia kasvukertomuksia siitä, kuinka pieni ihminen työnsä voimalla voittaa vaikeudet ja pääsee pois kauheasta slummista. Vaan että itse slummissa voi olla myös asioita, jotka ovat hyviä. Ajatus, että jos muut eivät välitä meistä, rakennetaan sitten oma maailma, jossa on täysin omat lait ja jossa asiat tehdään niin kuin me itse haluamme. Siinä on myös jotain kovin riemukasta.

Tietenkään ei silti voi luulla, että elämä slummissa olisi helppoa ja mukavaa. Juttelin illalla paljon slummissa asuvan 17-vuotiaan tytön kanssa. Hänellä on puoli vuotta lukiota jäljellä. On vaikeaa kerätä tahdonvoimaa käydä koulu loppuun ja saada työpaikka, jos ainoa ympäristön antama malli on huumeiden käyttäminen. Kuinkahan moni kaltaiseni keskiluokkainen pullaposki-ihminen pystyisi samaan? Illan pimeydessä viiniä juodessa ja väittelyä Marxista kuunnellessa ihailu slummin arjessa taistelevia asukkaita ja heitä auttavia aktivisteja kohtaan kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi.

Koska en uskaltanut ottaa slummissa valokuvia, tässä cumbia-laulu. Musiikkilaji syntyi slummeissa vuoden 2001 talouskriisin aikoihin, kun slummit räjähtivät hillittömiksi.

Kävin Andeilla

Tällä hetkellä kädet ovat kuivat korput, nenästä valuu verta tuon tuostakin ja jokainen kuviteltavissa oleva vaatekappale ja matkatavara on hiekasta vaaleanruskea. Olen sekä palanut 30 asteen helteessä että tärissyt kylmyydestä lämmittämättömissä hostelleissa kymmenen asteen pakkasessa. Päässä soivat taukoamatta pohjoisen kansanlaulut ja Buenos Airesin ilmassa on niin paljon happea, että pyörryttää.

Pohjoisessa oli toisenlaista kuin olin kuvitellut. Kun lentokone laskeutui Saltaan ensimmäisenä päivänä, olin melkein järkyttynyt. Kaikki oli vaaleanruskeaa ja kuollutta silmänkantamattomiin ja ihmiset hirvittävän köyhiä. Kamalan nuoret tytöt kulkivat vauvat kainalossa ja hampaattomat vanhat ihmiset yrittivät houkutella turisteja ottamaan valokuvaa jalkakäytävällä nukkuvan laaman kanssa. Missään ei näkynyt yhtäkään vihreätä kasvia ja joet olivat tyhjiä uomia, joiden pohjalla saattoi liristä parin sentin levyinen vesinoro. Kaikki autoista taloihin ja puihin oli paksun tomukerroksen peitossa.

Onneksi alkuhämmennys meni pian ohi ja pohjoinen vei mukanaan. Opin, että laaksoissa kahden vuorijonon välissä sataa vain kahtena tai kolmena kuukautena vuodessa. Tällä hetkellä menossa oli kuivakausi. Vettä ei ollut satanut viiteen kuukauteen. Matkustin matalammasta korkeampaan. Saltan pääkaupungista Saltasta lähdin Cafayateen, pieneen kaupunkiin, jossa aurinko paistaa 340 päivää vuodessa ja jonka ympäristössä ovat maailman korkeimmalla olevat viinitilat. Cafayatesta palasin Saltaan, josta käsin kävin päiväretkellä San Antonio de los cobres -nimisessä kaupungissa, joka sijaitsi 3800 metrin korkeudessa punalla eli altiplanolla, joka nimensä mukaan on tasainen maa korkeassa paikassa. Sen jälkeen jatkoin matkaa pohjoiseen Jujuyn provinssiin, jossa kävin Quebrada de Humahuacan pienissä kylissä ja suola-aavikolla.

On vaikeaa ymmärtää, että Salta ja Jujuy ovat samaa maata kuin Buenos Aires. Pohjoisen provinssit ovat ainoita, joissa alkuperäiskansojen kulttuurit ovat säilyneet. Kaikkialla muualla heidät on tapettu ja tuhottu niin, ettei jäljellä ole enää juuri mitään. Pohjoisessa ei ollut pelkästään lukuisia arkeologisia museoita ja raunioita, vaan eläviä kaupunkeja, joissa kaikki asukkaat kuuluvat alkuperäiskansoihin tai ovat mestitsejä. Vanhoja perinteitä, kuten maaäidin eli Pachamaman palvomista ja hänelle uhraamista jatketaan vielä ja kuolleiden päivänä tehdään esi-isille ruokaa. Kielet ovat valitettavasti kadonneet ja jopa reservaateissa perinteistä perinteisemmin elävät henkilöt puhuvat kaikki espanjaa.

Matka sai ihmettelemään luonnon ja geologisten ilmiöiden ihmeellisyyttä ja ihmisen sitkeyttä elää mitä karuimmissa ja vaikeimmissa olosuhteissa. Samalla ei voinut olla olematta surullinen siitä, että yhä edelleen alkuperäiskansat ovat kaikista köyhimmissä oloissa eläviä ihmisiä, joista suurin osa ei edelleenkään käy koulua loppuun tai pääse hoitoon sairastuessaan. Opin, että vaikka slummit kaupungissa vaikuttavat kauheilta paikoilta, elämän laatu niissä voi olla paljon parempaa kuin köyhyydessä maaseudulla. Pohjoisessa elävien alkuperäiskansojen uskontoon kuuluu maan kunnioittaminen yli kaiken. Vuosisatojen aikana heidät on alitettu lähes täysin ja nyt he joutuvat kärsimään ilmastonmuutoksen seurauksista, kuten kuivakautena tulevista sateista, jotka aiheuttavat maanvyöryjä, jotka ovat jättäneet alleen kokonaisia kyliä. Monet olivat sitä mieltä, että turismi on hyvä asia, koska se tuo rahaa köyhiin syrjäkyliin. Toiset kuitenkin kertoivat, että turismi riistää kansalaisia, koska isojen yritysten omistajat tulevat kaikki Buenos Airesista ja haluavat esimerkiksi rakentaa hotelleja reservaatteihin tai suojeltuihin luonnonpaikkoihin.

Matka sai ymmärtämään, kuinka jakaantunut maa Argentiina on. Jujuyssa 70 prosenttia ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella. Keskiluokkainen buenosairesilainen valittaa päivät siitä, miten kurjasti maalla menee, mutta matkustaa kesälomalla kolmeksi viikoksi kiertämään Eurooppaa. Kaikki paikalliset joiden kanssa juttelin olivat sitä mieltä, että Buenos Airesissa oleva hallinto välittää pelkistä buenosairesilaisista eikä ketään kiinnosta, eletäänkö pohjoisen provinsseissa maalattiaisissa taloissa ilman lämmitystä ja ilman mahdollisuutta terveydenhoitoon tai koulutukseen.

Maisemat olivat kuitenkin huimia ja niin monta paikkaa jäi vielä nähtäväksi, että tekisi mieli heti alkaa suunnitella toista matkaa samaan paikkaan.

P7108163
Saltan pääkaupunki Salta oli mukava paikka
P7118190
Matka Saltasta Cafayateen
P7118196
Quebrada de las conchas alkoi. Quebrada on kai vähän niin kuin laaksontapainen. Pitkä kapea matala maa kahden korkean vuorijonon välissä.
P7118223
La garganta del diablo eli pirun kurkku
P7118244
Vuoren päällä istuu hiekkaiguaani.

P7118258

P7118289
Kasvi, joka yhteyttää oksillaan, koska sillä ei ole lehtiä.
P7118304
Cafayate oli pieni koloniaalinen kaupunki vuorten keskellä. Lempipaikkani oli arkeologinen museo, joka toimi niin, että piti soittaa museon ovikelloa, jolloin paikalle ilmestyi kumara hampaaton mummo avaamaan oven. Museo oli arkeologin kodissa oleva yksi huone, jonka kaikki seinät olivat lattiasta kattoon täynnä notkollaan olevia hyllyjä, joilla oli diaguita-heimon saviruukkuja. Joka hetki mietin, katkeavatko hyllyt kohta niin, että kaikki ruukut putoavat maahan ja särkyvät. Ehkä siksi valokuvaaminen oli museossa kiellettyä.
P7118339
Yleisin aktiviteetti Cafayatessa oli käydä viinitiloilla katsomassa kuinka viiniä tehdään ja maistelemassa viiniä. Kaupungissa näin tarjolla myös malbec-jäätelöä ja torrontes-jäätelöä.
DSC_0678
Matkani ja luultavasti koko elämäni pelottavin päivä. Cafayaten lähellä olevassa diaguita-reservaatissa oli seitsemän vesiputouksen reitti. Kukaan ei kertonut, että vesiputouksille kiivettäisiin pystysuoria kallioseiniä pitkin. Tässä kuvassa matkan helppo osuus. Vaikeissa en ottanut kuvia, koska roikuin molempien käsien ja  jalkojen varassa pystysuorassa kallioseinässä, jonka alla oli suora pudotus kivipohjaiseen jokeen. Oppaana oli hurjaa vauhtia eteenpäin kiipeilevä 14-vuotias diaguita-poika, joka turhautui turistien hitaudesta.
DSC_0679
Huipulla en ollut varma, olenko elävä vai kuollut. Sitten piti päästä vielä alas.
P7148378
Palattuani Saltaan kävin jännittävässä inkamuumiomuseossa, joka sai aikaan halun lähteä vuorten korkeuksiin. Löysin päiväekskursion maailman korkeimman junan raiteita pitkin San Antonio de los cobres -nimiseen kaupunkiin. Juna ei ollut käytössä, koska maanvyörymä oli pudonnut raiteiden päälle.
P7148391
Matkan varrella ikkunasta näkyi kaikenlaisia asioita.
P7148436
Bussin kiemurreltua ylös ja ylös ja ylös vuoria ja vuorenrinteitä pitkin 4000 metrin korkeudessa eteen avautui yhtäkkiä silmänkantamattomiin jatkuva tasainen maa.
P7148457
San Antonio de los cobres ei ollut mikään pittoreski koloniaalinen kylä eikä myöskään inkojen tai muiden alkuperäiskansojen asuinpaikka, vaan rajaseudulla sijaitseva kaivoskaupunki, jossa ei oikeastaan ollut mitään muuta kuin juna-asema ja kaivosmiehiä. Lisäksi kaupungissa oli armeijan tukikohta siltä varalta että Chile haluaa hyökätä.
P7148500
3800 metrin korkeudessa tuntui siltä kuin olisi ollut veden alla. Paine painoi koko ajan alaspäin ja ilma ei riittänyt hengittämiseen. Aurinko oli niin lähellä, että siihen olisi voinut koskea. Kylän reunalla vastaan tullut nainen avasi takkinsa, paljasti sen alta vauvavyötiäisen ja kysyi haluanko ostaa sen. Oletan, että vyötiäisen ostaminen ei ole kovin laillista puuhaa. Juna-asemalla myytiin ruokaa.
P7158571
Seuraavaksi matka jatkui pääkaupunki-Saltan kautta Jujuyn provinssiin. Ensimmäisenä menin Tilcaraan.
P7158564
Tilcaraa kuulin myöhemmin paikallisten kutsuvan Buenos Airesin haarakonttoriksi. Kieltämättä koko kaupunki vaikutti olevan yhtä hostellia ja kasvisravintolaa. Kaduilla näkyi enemmän marihuanalta haisevia rastahiuksisia reppureissailijoita kuin paikallisia asukkaita.
P7158591
Heti kaupungin ulkopuolella oli rekonstruioitu rauniokaupunki. Kaupungissa asuivat ensin tilcarat, sitten inkat valloittivat heidät ja tekivat kaupungista omansa. Inkojen kausi kesti vain sata vuotta ja sitten espanjalaiset tulivat ja tuhosivat kaiken.

P7158618

P7168636
Ja jälleen taas 4000 metrin korkeudessa, tällä kertaa matkalla suola-aavikolle. Turistikuvien turistikuva.

P7168650

P7168638
212 neliökilometria suolaa.

P7168646

P7168672
Purmamarca oli kaupunki, jossa oli värikkäitä vuoria.
P7168654
Ihminen ostaa laamapaitaa.

P7168709P7168727

IMG-20170716-WA0002
Sain matkakavereita suola-aavikolta.
P7178750
Humahuaca oli 8000 asukkaan suurkaupunki, jossa ei ollut erityisen paljon nähtävyyksiä paitsi arkeologinen museo, jossa oli lisää muumioita.
P7178788
Onneksi oli jälleen yksi Pachamamaan uskomaan saava ekskursio tarjolla.

P7178806

IMG-20170719-WA0007

P7178809
Matkalla alas oli taas melkoiset maisemat.
DSC_1039
Seuraavana aamuna lähdin Iruyaan. Jos olisin tiennyt, minkälainen vuorenrinteitä pitkin kiemurteleva hiekkatie sinne vie, en tiedä olisinko lähtenyt. Monessa paikassa bussi pomppi ylös alas muhkuraista polkua suunnilleen sentin päässä vuorenseinästä ja alla oli suora pudotus kymmenien metrien päähän alas.
P7188837
Matka vuorten taa kuitenkin kannatti, sillä Iruya oli uskomaton paikka. Tuntien matkan päässä, ylitsepääsemättömien vuorien ylittämisen jälkeen niin keskellä ei mitään kuin mahdollista on, vuoren rinteellä roikkui kaupunki.

P7189015

P7188901
Heti kaupungin takana alkoi reservaatti tai sitten myös itse kaupunki kuului reservaattiin, en ole varma. Joka tapauksessa kaikki maat ovat asukkaiden yhteisomistuksessa ja jos joku haluaa vaikka rakentaa talon, hän ei voi ostaa maata vaan pitää vaan saada lupa muilta asukkailta kyläkokouksessa ja sitten voi rakentaa talonsa.
P7188834
Iruyassa oli kuin olisi kävellyt parisataa vuotta ajassa taaksepäin. Ihmiset kävelivät lierihatut ja ponchot päällä. Naiset kuljettivat vauvoja kantoliinoissa selässään. Puhelimessa ei ollut yhteyttä ja internetistä voi vaan uneksia. Iruyassa ei ollut ravintoloita, vaan ihmisten kotona olevia ruokaloita, joissa voi syödä esimerkiksi laamaa tai quinoa-keittoa.
P7189035
Halutessaan matkaa olisi voinut jatkaa kävellen vielä syvemmällä vuoristossa oleviin kyliin, joihin ei vie autotietä ja joissa ei ole edes sähköä tai juoksevaa vettä. Monet tapaamani matkailijat lähtivät jatkamaan, mutta itse en enää ehtinyt, koska seuraavana päivänä oli jo lento takaisin kotiin.

P7189083

Kaikki tuntemani ihmiset olivat sanoneet, että ei kannata mennä Jujuyn pääkaupunkiin San Salvadoriin, koska se on ruma. Paluulentoni lähti kuitenkin sieltä, joten jouduin menemään. Kaupunki ei kieltämättä ollut erityisen miellyttävä. Maalit rapisivat talojen seinistä, kadut olivat likaisia ja autojen tavoitteena näytti olevan ajaa mahdollisimman monen jalankulkijan päältä. Mutta kuinka monessa kaupungissa on näin dramaattisia patsaita, täytyy kysyä.

Jokainen matkalla tapaamani ihminen kysyi kauhuissaan, kuinka olen lähtenyt yksin näin kaukaiseen paikkaan. Mielestäni yksin matkustaminen ei ollut mitenkään vaarallista. Pelottavampaa kulkeminen on Buenos Airesissa kuin pohjoisessa. Pienissä kylissä oli rauhallista, kaikki ihmiset olivat hirvittävän avuliaita ja mukavia ja hostelleissa ja ekskursioilla tutustui aina muihin matkailijoihin, joiden kanssa saattoi viettää päivän tai pari. Pohjoinen oli täynnä reppureissailijoita, josta monet lähtevät kiipeämään koko mantereen halki, joten erityisesti Jujuyssa oli hirveän yhteisöllistä ja kaikki koko ajan jakoivat vinkkejä toisilleen ja lähtivät yhdessä eteenpäin jos huomasivat, että matka oli sama. Enemmän pelkäsin, että bussi putoaa alas vuorenrinteeltä tai saan chagasin taudin tai puuma hyökkää kimppuun kuin että joku ihminen tekee pahaa.

Luultavasti kukaan ei ikinä jaksa lukea tänne asti, mutta varuilta tähän vielä Cafayatesta kertova laulu, joka on soinut päässäni koko päivän:

Ja Humahuacasta:

Intellektuellit asiat

Literatura latinoamericana II:sen järjestäjät päättivät olla osallistumatta lakkoon, koska olivat sitä mieltä, että tentin pitämättä jättäminen ei mitenkään auta kiinnittämään hallituksen huomiota opettajien vaatimuksiin vaan ainoastaan vaikeuttaa opiskelijoiden elämää. Täytyy keksiä parempia protestointikeinoja, koska sivistysvihamielinen hallitus ei voisi vähempää välittää siitä jääkö pari humanistiopiskelijaa ilman tenttiä vai ei. Surkeaa, mutta varmaan totta. Silti olen itsekkäästi iloinen siitä, että tentti pidetään.

Kuulemma tämänhetkinen hallitus on tuhoamassa intellektuellisesti koko Argentiinan. Kouluilta ja yliopistoilta leikataan, kirjastoja ja kulttuuri- ja tiedeinstituutteja ja järjestöjä ja apurahastoja suljetaan. Välillä kyllä hävettää tajuta, kuinka vähän oikeasti ymmärrän siitä, mitä tässä maassa on meneillään.

Eilen luennoitsija lopetti kurssin pitämällä ylistyspuheen UBA:lle ja kehotti kaikkia olemaan kiitollisia siitä, että saavat opiskella ilmaiseksi Latinalaisen Amerikan parhaassa yliopistossa. Ja että kannattaa ottaa kaikki mahdollinen irti täällä opiskellessaan ja taistella yliopistonsa puolesta. Brasiliassa ollaan kuulemma teoreettisesti monta kymmentä vuotta jäljessä, monessa muussa Etelä-Amerikan maassa julkiset yliopistot ovat huonoja ja yksityiset kalliita (täällä julkiset ovat hyviä ja yksityiset huonoja ja kalliita), Pohjois-Amerikan lukukausimaksuista puhumattakaan, ja eurooppalaisten vika on siinä, että heitä ei kiinnosta tutkia mitään muuta kuin itseään. Yhden lukukauden kokemusten perusteella täytyy sanoa, että olen kyllä samaa mieltä. Vaikka lakkoja on ja organisaatio valtava quilombo, opetus täällä on kyllä aivan huipulla. Koko ajan saa hävetä silmät päästään oman tietämättömyytensä takia.

Vaikka tavallaan olen tiennyt, kuinka eurosentrinen oma koulutukseni on ollut, vasta täällä sen on todella pystynyt ymmärtämään. Maailma näyttää aika erilaiselta täältä käsin katsottuna. Luennoilla luennoitsijat voivat huomauttaa: ”Kuten te kaikki tiedätte, José María Arguedasin äiti kuoli kun hän oli pieni ja hän kasvoi intiaanipalvelijoiden kanssa talon keittiössä ” tai ”Te kaikki tietysti olette lukeneet Che Guevaran päiväkirjat” tai ”Minun ei varmastikaan tarvitse selittää, kuka oli Ángel Rama”. Välillä todella hävettää joutua kysymään ”Milloin oli Meksikon vallankumous?” tai ”Ai mikä Ayacuchon taistelu?” ja saada vastaukseksi, että vuonna 1824 Ayacuchossa käytiin suunnilleen historian tärkein taistelu, joka merkitsi itsenäistymissotien loppua ja Etelä-Amerikan lopullista vapautumista Espanjan vallasta. Suomessa ei tällaisia asioita paljon opeteta, eikä asia välttämättä tule puheeksi perheen kesken aamupalapöydässä.

Silti ei auta ajatella, että tietäisin enemmän vaikka Euroopan kirjallisuudesta, sillä opiskelijat täällä tietävät siitäkin kaiken. Suurimman osan lukukautta olen siis elänyt jatkuvassa alemmuuskompleksissa säihkyvien ubalaisten keskellä. Ainoa hetki, jolloin olen tiennyt jotain mitä muut eivät, oli kun mainittiin Wole Soyinka. Afrikkalainen kirjallisuus on ehkä asia, jota Suomessa pikkuriikkisen opiskellaan ja täällä ei yhtään. Aasialaista ei opiskella kummassakaan.

Olen yrittänyt miettiä, miten on mahdollista, että kuka tahansa täällä pystyy käymään pitkän syvällisen keskustelun suunnilleen mistä tahansa aiheesta 1500-luvun meksikolaisesta kirjallisuudesta Uruguayn modernismiin, Lacaniin tai feminismiin. Ainoa vastaus, jonka olen keksinyt on, että he lukevat hirveästi kirjoja. Opiskelijoilta odotetaan paljon. Joka kurssille pitää lukea yli kymmenen kaunokirjaa ja lisäksi valtava määrä teoria-artikkeleita. Lopputentit ovat suullisia ja jos kuulustelija huomaa, että opiskelijalla on yksikin kirja lukematta, kurssi on heti hylätty. (Ainakin näin on uhkailtu.) Tavalliselle seminaarikurssille pitää kirjoittaa kaksikymmentä sivua pitkä essee. Toisin sanoen opiskelu on suunnilleen niin kuin kirjoittaisi kaksi tai kolme kandia lukukaudessa ja lisäksi pitää lukea kaikki ne kirjat. Kai siinä jotain sitten oppiikin.

Sekin ehkä vaikuttaa, että kanditutkinto kestää täällä viisi vuotta, eikä siihen kuulu sivuaineita.

Vaikka opiskelu on välillä hieman hermoromahduttavaa, on se samalla myös hirvittävän riemastuttavaa. Koko ajan on samanlainen olo kuin ensimmäisenä vuonna yliopistossa, kun kokonainen valtava uusi tuntematon maailma, jonka olemassaolosta on ollut vain hämäriä aavistuksia, aukeaa silmien eteen ja joka päivä oppii tuhat uutta asiaa. Omaperäisesti voisi jopa sanoa, että maailma on aika suuri.

DSC_0273
Täällä myös myydään Foucaultn kirjoja missä tahansa metroaseman kioskissa. Kevyttä matkalukemista.

Talvi tulee kaupunkiin

Nyt voisi tehdä suuria ja mullistavia havaintoja siitä, kuinka aika kulkee nopeasti. Ensimmäinen lukukausi alkaa olla ohi. Esseitä on kirjoitettu yötä päivää ja nyt on enää pari viimeistä luentoa jäljellä. Heinäkuun lopussa joko on tai ei ole tenttejä riippuen siitä, osallistuvatko kurssieni pitäjät lakkoon. Ajatus suullisen tentin siirtymisestä parilla kuukaudella hamaan tulevaisuuteen ei kyllä sinänsä suuremmin harmita, paitsi jos seuraava lukukausi oikeasti perutaan kokonaan, jolloin joutuisin palaamaan Suomeen ja en saisi opintopisteitä seuraavasta enkä myöskään tästä lukukaudesta, mikä olisi melko ikävää. Koska ainoa asia, mitä kukaan jolta kysyn osaa sanoa on: ”En tiedä, katsotaan kuinka käy”, lopetin ajattelemisen ja ostin lipun Saltaan.

DSC_0280
Aina kun siivoan

Nyt suunnittelen näkeväni kymmenessä päivässä kaksi provinssia ja googlailen kauhuissani vuoristotaudin oireita. Kuulemma neste kertyy aivoihin ja sitten tulee aivoödeema. Pelkkä sana kuulostaa niin kamalalta, että täytyy yrittää kaikin puolin vältellä.

Seuraavassa video, jonka nähtyäni noin tasan vuosi sitten päätin matkustaa Jujuyhin (Jujuy on se toinen provinssi). Itse laulu on tietysti aivan hirveä naistenahdistelu ja -alistuslaulu, mutta luulen, että ei voi olla parempaa paikkaa kuin se, missä video tärveltyy villin laaman tallustellessa kuvaruutuun. (Minkä lisäksi tällä saa ainakin hetkeksi neljä kuukautta tauotta päässä soineen Despaciton pois.)